Ten thousand lies and more

Aamu, vihdoinkin. Ahdistus tunkee jo uniini ja tekee rakkaasta harrastuksestani, nukkumisesta, yhtä helvettiä. Vaaka kirkuu minulle viisikymmentäYKSI pilkku neljä kiloa. Se tietenkin voisi myös olla enemmänkin, mutta se on silti niin paljon. Eikä minulle muutenkaan mikään riitä. ENKÄ MINÄ OLE HÄVIÄJÄ. Voisin tiivistää siihen koko elämäni tarkoituksen. Olla superlatiivi. Kaunein, paras, laihin. Älykkäin. Voittaja.

 Iltapäivästä kaupungilla jalkani yrittävät pettää altani ja syön kotimatkalla suklaapatukan. Kun ovi loksahtaa kiinni takanani syön loput joulutortut ja sen jälkeen oksennan pitkään ja hartaasti. Niin huolellisesti. Mitään ei saa jäädä jäljelle. Ei mitään. Lopetan vasta kun viimeiset sappinesteet korventavat kurkkuani ja taivun kaksinkerroin. Sydämeni hakkaa vähintään kahtasataa, mutta en ainakaan tälläkertaa oksentanut verta.

En halua luopua tästä tyhjyyden tunteesta.