Every night, every day

Herään aamuyöllä ahdistukseen enkä pääse siitä eroon millään vaikka teen 150 kyykkyä. Epätietoisuus kalvaa minua, en ole käynyt vaa'alla kohta viikkoon. En ole uskaltanut. Olen vain kärsinyt järkyttävistä ahdistus kohtauksista. Sellaisista jotka tunkevat joka soluun ja repivät halki. Sellaisista jotka saavat rukoilemaan pois pääsyä tästä maailmasta.

 Ei tähän hulluuten auta enää mikään lääke tai kipu. Ei huutaminen tai kitkerältä maistuvat kyyneleet. M i n ä  h a j o a n.

Kun ahdistus helpottaa kuristus otettaan sen verran että kykenen itkemään, minä uusin jokaikisen lupaukseni ja valani. Ei enää oksentamista. Ei mitään, ei ruokaa eikä minua. Me emme vain sovi yhteen.
Kaiken lopuksi kuiskaan vain hiljaa:
  Anteeksi äiti. En minäkään tätä halunnut.

Minä haluan vain kutistua niin pieneksi ja kadota. Paeta tätä pahaa oloa.
Minä muserrun tämän kaiken alle. Kokonaan.
Yritän venyttää viimeisiä sekunteja, täytyy lähteä suorittamaan lisää.
Täytyy treenata kunnes melkein pyörryn, treenata kunnes oksennan.
Kuunnella sitä, että minun pitäisi yrittää enemmän.
Samalla kun kehoni huutaa armoa jokaikisellä solullaan.
Kuka minua hallitsee? Mitä virkaa minulla enää on? Mitä on minuus?

Kuka minä olen?