Fast Blast

En tiedä pystynkö ikinä puhumaan tästä, miten en enää uskalla syödä edes omenia kun niissä on niin hirveästi kaloreita. Pelkään, että joku sanoo tietävänsä miltä minusta tuntuu. En halua, että kukaan tietää miltä tämä helvetti tuntuu. Millaista se onkaan, kun vaa'an numerot vain pienenevät. Katoavat, haihtuvat ilmaan ja muuttuvat yhä olemattomimmiksi. Saako siitä olla iloinen ? Siitä on alle vuosi kun painoin 62 kiloa ja hieman yli. Minulla meni silloin hyvin, luulin että pääsisin pois bulimian otteesta. Etten enää oksentaisi ruokaa. Vaikka enhän minä silloinkaan itsestäni pitänyt, mutta kykenin kuitenkin jotenkin elämään. Kai. En ole aivan varma, minun päiväkirjani käsittelevät vain vaa'an lukemia ja muistot ovat niin hataria. Välillä olen niin hyvä tässä, että muistan asiat niinkuin olen kertonut niiden olevan.

Olen yrittänyt oppia hyväksymään sen, että en luultavasti tule koskaan suhtautumaan ruokaan normaalisti. Että en ehkä ikinä parane. Että en ehkä elä kovin vanhaksi. Ei se ajatus enää pelota minua niin paljoa. Ei niin kauaa kun saan olla laiha ja vielä laihempi. Niin ärsyttävän pieni. 
Se joka ei syö ja jos syö, niin tekee sen salaa ja yksin. 
Se jonka päähän ei mahdu muuta kuin oma napa ja syöminen, tai oikeastaan sen välttely. 
Se joka ei kestä olla olemassa ja tuntee olevansa aina liikaa.
Se jonka kasvoille on jähmettynyt kylmä hymy ja joka kertoo huonoja vitsejä. Puhuu ja puhuu. Mistä tahansa, mutta ei itsestään. Kuuntelee ja nyökyttelee. Ymmärtää ja neuvoo. Huolestuu ja välittää.