You know where I belong

Aika valuu sietämättömän hitaasti kun odotan tulevaa. Tahmoen. En ole vielä päättänyt milloin saan syödä, ehkä huomenna, ehkä tiistaina. Ehkä en syö enää koskaan. Valtava ahdistus vyöryy ylitseni. Äänet sekoittuvat ja tuntuvat kivuliailta. Haluan huutaa. Haluan verta.
Niin paljon ruokaa minussa. Eilen. Muistot polttavat verkkokalvoja ja korventavat minua sisältä. Saastaa. Edes mahaa kuristava nälkä ei anna minulle anteeksi.

Jos en söisikään enää koskaan. Hyvästelisin joka ikisen maun ikuisiksi ajoiksi. Kuihtuisin sairaaksi kehitysmaa lapseksi. Kuolisin. Kaiken yltäkylläisyyden ja ruoan keskellä. Äidin pikku prinsessa joka ei halunnutkaan syntyä.
Välillä mietin, mikä minussa meni vikaan. Miksi minusta tuli tällainen ? Muistan vihanneeni itseäni aina. Mikä sai minut vihaamaan itseäni ? Murrosikä ehkä, mutta entä ennen sitä ? Varhaisimmissakin muistoissani muistan sen, kun kieltäydyin laittamasta shortseja, koska tunsin itseni niin isoksi kaverini rinnalla. Olin päiväkodissa tai eskarissa. Vihasinkohan itseäni jo silloin ? Häpesin ainakin. Olin liikaa. Olen yhä. 

Kylmä vanne kiertyy sydämeni jäänteiden ympärille. Minulla on taas kylmä.