A flower doesn't think of other flowers, it just blooms

Ulkona sataa ja on pimeää, aurinko ei ole noussut vielä. Se muistuttaa minua siitä miten ennen pidin talvesta, tai en niinkään talvesta vaan pimeästä. Kylmähän minulla oli aina, riippumatta vuodenajasta, koska elin jatkuvasti säästöliekillä. Halusin kadota pimeään ja olla näkymätön, tulla esiin varjoista sitten joskus kun olisin ollut "tarpeeksi laiha". Sitä ei olisi tapahtunut ikinä.
Paljon on muuttunut parissa vuodessa, olen herännyt siihen vasta aivan lähiaikoina. Vaikeaa oli oppia, että muihin ihmisiin on ok tukeutua. Että aina ei tarvitse pärjätä yksin. 
Tarkemmin ajateltuna kaikki oli vaikeaa. Ainaisen laihdutuksen lopettaminen, liian pienien vaatteiden ostaminen (Ks. tavoite farkut ja "parin kilon päästä täydellinen"), tasaisen ruokailurytmin opettelu (Syökö normaalit ihmiset 3 vai 4 tunnin välein? Voiko omaan nälkään luottaa?), oksentamisen lopettaminen ja sitä kautta pakollisen lihomisen hyväksyminen. Vaikeaa.
Poltin pilveä hyvin pitkään vielä senkin jälkeen kun aloin parantua. Se vaikeutti paranemista, koska aina polttaessani minun oli pakko ahmia ruokaa. Se johti lihomiseen ja ahdistukseen. Ja laihduttaa minä en saa. Enää koskaan. Sitten sain töitä ja huumeiden käyttö piti lopettaa. Onneksi. Nykyään yritän vain elää, normaalisti, suht terveellisesti. Syön n.1800-2000kcal päivässä. Se laihduttaa hyvin hitaasti paranemisprosessissa kertyneitä kiloja ja sitten lopulta joskus lopettaa ja siihen minä jään. En aseta paino tavoitteita, vaan jään siihen painoon mikä sallii normaalin syömisen.

Kaksi ja ylikin vuotta myöhemmin

Minä olen eri kaupungissa, töissä, elossa. Minulle oli toivoa. Toivo ei ollut helppoa. Mutta minä tein sen. En vieläkään pysty syömään tuntemattomien ihmisten kanssa, mutta minä olen silti jotain. Jotain muuta kuin sängyn pohjalla makaava mytty. Minä nauran, oikeasti, enkä vain muita rauhoittaakseni.

Voisin olla katkera, mutta joskus pohjalla käymällä saat ponnistettua ylemmäs kuin koskaan.

Dance of the knights

http://www.youtube.com/watch?v=DUmq1cpcglQ
Se hiipii sisälleni ja yrittää nielaista minut. Ei yhtäkään selvää päivää, kaikki menee totaalisen pössyssä ja kun tulen kipeäksi keksin että ehkä viina auttaa.
Tiesittekö, että pelkään nähdä peilikuvani kun on pimeää? Aina kun menen yöllä peilin ohitse yritän olla katsomatta sitä. Nykyään teen niin aina, vaikkei olisikaan pimeään. Tuntuu kuin valuisin, kaikki roikkuu, kaikki hyllyy, kaikki on läskiä. Ja mitä minä teen asialle? En mitään, ryven päihteissä ja yritän unohtaa olemassaoloni.
Minä en voita koskaan.

All the subtle flavours of my life have become bitter seeds and poisoned leaves

It's on. En osaa olla enää selvinpäin. Kuiva kausi on loppu. Minun on pakko olla koko ajan jossain että osaan olla. Selvinpäin ja krapulassa kroppaa kihelmöi ja polttaa, kun ei pysty juomaan, on kaikkea muutakin ja se kaikki muu on minun saatavillani. Minä imen sen kaiken itseeni ja odotan seuraavaa kuivaa kautta. 
Olen kausi ihminen. Kaikki menee kausittain; laihdutus ja oksentaminen-ahmiminen, päihteet, koulu, elämä. Kaudesta seuraavaan kauteen. Laihduttaessa en toivo sen ikinä loppuvan, lopuissa odotan vain seuraavaa ja parempaa. Laihduttaessa kaikki on paremmin kuin hyvin, ruoka ei maistu, koulu menee hyvin, elämänlaatu paranee ja jaksan nähdä ihmisiä (jopa) treenaamisen ohella. Kun kaikki on mennyt liian hyvin liian kauan alkaa masennus. Kaikki loppuu ja oksennus-ahmiminen alkaa. En nää ihmisiä enkä jaksa käydä koulussa. Sitten lopulta alan taas päihteiden liikakäyttäjäksi.

Ja sitten olet Sinä. Minulla on sinun avaimesi taskussani ja silti. Hyppään pystyyn aina kun puhelimeni soi, vastaanko vaiko en. Sinä olet taas kännissä.

Olen ruvennut taas näkemään ahmimis unia. Ne ovat hyvin ahdistavia ja todentuntuisia ja ne muistaa pitkään. Ne saavat minut pelkäämään, että taas jonain päviänä minun 3-4 kertainen päivärytmini, siis syömisrytmi ei olekaan tarpeeksi. Että syöksyn taas hallitsemattomasti syömään kerta kerran jälkeen, kaon öisin verta enkä enää osaa poistua kotoani.
Olen siis ruvennut syömään taas säännöllisesti (kuuluu mm. hoito-ohjelmaani): aamupala, kouluruoka, lounas (joku lämminruoka koulun jälkeen) ja joskus kevyttä iltapalaa. Elän tällä hetkellä n. 1200-1400 kilokalorilla päivässä. Ei se minua haittaa, tai siis ei saa haitata. Se pitää ahmimista poissa ja kun treenaan n. -2000kcal (ja ylikin) viikossa, minä laihdun. Hitaasti, mutta niin niin niin varmasti. Hoen itselleni vain, että minulla ei ole kiire, ei tälläkertaa, minulla on aikaa.

Käsi on vieläkin kipeä eilisestä treenistä, ei olis saanu treenata vielä kun se on ihan rikki. Mun mp3 soitin on myös rikki ja ensi kuun rahoista pitää pistää kylmästi 200 takaisin säästöön ja satanen uuteen soittimeen. Ei se haittaa vaikka ei jää paljoa rahaa. Eipähän tule ostettua liikaa ruokaa.
Mun päässä pyörii numerot vuokranmaksusta laskuihin ja vyötärönympärykseen. Laskut pitää maksaa heti ensimmäisenä kun tulee rahaa enkä mä saa mitata itseäni liian usein. Muuten mä turhaudun ja kaikki menee taas ihan hukkaan kun mä lakkaan kokonaan syömästä enkä jaksa enää treenata.

Mä vajoan vainoharhoihin ja lopetan light limppareiden ja mehujen juonnin kokonaan. Niissä lukee että 1kcal/100g mutta mistä sen oikeasti tietää? Mä syön treenin jälkeen rasvatonta jogurttia ja mietin onkohan mun keittiövaaka varmasti oikeassa, entä jos se näyttää liian vähän ja syön kokoajan liikaa?
Ja samalla yritän muistaa syödä vähintään 1000kaloria päivässä ettei mun vähät lihakset katoa. Mä yritän hokea itselleni että mulla ei pitäis olla kiire, että mitä hitaammin tän tekee niin sitä paremmat tulokset tulee mut musta tuntuu et aika kuristuu mun kaulan ympärille eikä lopu ikinä. Päivät vaan valuu ja matelee eikä viikot ja kuukaudet ikinä lopu.

Siinä rajoilla

Hiljaiseloa ja kaiken opitun unohtamista. Yrityksiä olla laskematta kaloreita ja oksentamatta suihkussa niin ettet voi kuulla sitä. Takaisin luisumista, ruokapäiväkirjan aloittamista aina uudelleen, ruoan punnitsemista vaa'alla.


Ulkona paistaa aurinko ja minä olen jo nyt hereillä. Voisin mennä kävelemään niin kuin kuka tahansa ja siristää silmiä kun aurinko häikäisee. Ehkä menenkin.
Vuosi sitten olisin vain tehnyt lihaskuntoa sälekaihtimet kiinni. 

---

Illalla maakaan sängyllä ja tungen hengittäessäni kylkiluuni, vaikka niiden päällä on vielä aivan kamalasti rasvaa. Voi olla että kuvittelen. On nälkä, niin nälkä että päätä särkee, mutta olen niin kyllästynyt oksentamaan. Niin kauan kuin en syö, ei tarvitse oksentaa. Ja välillä se vain on helpointa.
Tyhjiä, mitäänsanomattomia päiviä. Makaan sängyssä ja tapan aikaa. Siivoan, imuroin ja tiskaan. Katson telkkaria enkä nää mitään. Pelkkää aikaa ja syömättömyyttä. Liikaa aikaa laihuuteen. 

Herään aamulla ja toivon nukkuvani koko päivän. Yritän katsoa Filth and loathing in las vegasia mutta en voi keskittyä mihinkään. Kaikki luisuu käsistä  ja yritän muistaa miten piti syödä. Aamiainen, päivällinen, lounas, illallinen.

Se vihaa elämää ja rohkeutta

Oksennan määrätietoisesti kaiken minkä syön. Tänään on kai vain sitten taas sellainen päivä. Juon light limua suoraan pullon suusta vaikka se pitäisi kaataa lasiin, etteivät hapot lähde. Nieleminen kirveltää ja kurkku on turvoksissa. Poltan tupakkaa ja vihaan itseäni hiljaa. Valehtelen taas kaikille suut, silmät ja korvat täyteen paskaa.
Unohdan vara-avaimeni Sinulle ja se hermostuttaa minua. Ostat jääkaappiin ja pakastimeen ruokaa ja aiot tulla myöhemmin käymään, ehkä myös syömään. Minä hypin seinille kun en ole tottunut ruokaan luonani. En voi heittää niitä pois, enkä syödä-oksentaa, niiden pitää säilyä koskemattomina. Niinkuin normaalien ihmisten elämässä tehdään. Normaaleilla ihmisillä on ruokaa jääkaapissa moneksi päiväksi, ettei kaupassa tarvitse käydä joka päivä. Minä puren kynteni verille.

Don't waste your precious time on me

En ole taaskaan nukkunut koko yönä. En ole ollut puoleentoista viikkoon koulussa. Tänään pitäisi mennä, olisi pakko vaikka sydän kuinka hakkaisi. Neljä tuntia koulussa, tunti terapiassa. Sen pitäisi olla helppoa.

 Silti minua pelottaa ja oksettaa ja haluaisin vain käpertyä sänkyyn loppu elämäkseni. Ilman mitään. Ja ketään. 

Sitten sinä sanot minulle, että jos enää yksikään sinulle läheinen tappaa itsensä niin käyt kaivamassa vaikka haudasta, mutta sinulle ei saa enää tehdä niin. Minä katselen sinua ja lohdutan. Ei niin käy, ei käy, ei..
Tunnen itseni kamalaksi, kun en kerro. Kun en puhu ja olen vain hiljaa ja annan tilaisuuksien lipua ohi. Sinä tiedät minusta jo liikaa.

edit. nyt lihaskuntoa pitkästä aikaa, sitten suihkuun, sitten itsensä vihausta, sitten vaatteiden etsintä, sitten lähtö viime tingassa, sitten itsensä vihausta, sitten ahdistusta, sitten kulissit pystyyn ja se hymy mitä minä vihaan enemmän kuin mitään.