I know this is the part, where the end starts.

Mun piti olla niin vahva. Vahvoista vahvoin. Silti minä itken ja oksennan. Oksennan kunnes sappinesteet polttavat kurkkuani. Kunnes nieluni on taas niin verillä, että syöminen on vaikeaa. Ja sen jälkeen yökkäilen, kun nielen laksoja pienen yliannostuksen. Annan kännykkäni soida, ääneni on liian käheä jotta voisin vastata.
En jaksaisi olla enää esittää vahvaa, kun en sitä ole. Minulla on niin pieni ja mitätön, epäonnistunut olo. 
Miksi edes kuvittelisin, että pääsisin joskus bulimiasta tästä eroon ? En osaa olla edes vajaata viikkoa oksentamatta.

Minä vihaan tätä. Vihaan. Vihaan valehtelua ja ruokien piilottelua. Vihaan oksentamista, vihaan laksoja. Vihaan elämääni. Vihaan itseäni. Koska minähän tämän olen itselleni aiheuttanut. Ja minun syytähän tämä kaikki on.
Vihaan ruokaa.
Olen liian ylpeä myöntämään, että tämä kaikki on karkaamassa käsistä ja pahemman kerran. Ja minä tiedän, että tällä kertaa kukaan ei ole pysäyttämässä minua. Ja se pelottaa minua enemmän kuin mikään.