It's raining more than ever

Vaaleaa leipää. Minun lautasellani, ilman voita ja juustoviipale päällä. Ryystän mautonta keittoa niin hitaasti kuin kykenen ja minua pelottaa. Lasken kaloreita päässäni yhä uudelleen ja uudelleen. En voi, en vielä, en kykene. En voi oksentaa täällä. Otan esiin kiltin tytön hymyni ja kysyn kaveriltani haluaisiko hän leipäni, kun keitto olikin yllättävän täyttävää. Hän haluaa ja sydämeni kevenee. Vielä viimeinen kuiva salaatinlehti ja voin paeta tästä paikasta ja tilanteesta.

 Mun on pakko lisätä kalorimäärää hitaammin. En kestä tätä tulta mun sisällä, miten se riehuu ja huutaa että mä olen luuseri, läski ja säälittävä huomiota kerjäävä pikku huora joka ei edes ansaitsisi ruokaa. Se kaivaa mun sisintä jokaikinen hetki eikä anna mun edes nukkua rauhassa. Mä yritän rauhoittaa sitä kertomalla, että en syönyt tänään kuin puolet aamupuurostani ja koulussa söin vain kauhallisen keittoa ja salaatinlehden. Mutta se ei lopeta, koska söin eilen leipää. Tummaa leipää. Mutta leipää kuitenkin. Ja se on kiellettyä. Taisit vielä vitun läski laittaa levitettä sen päälle, eikö niin ? Niin, niin minä tein. Ja pidin sen kaiken sisälläni. Ja siksi mulla on koko ajan niin hirveän ahdistava olo. 

Äläkä koskaan yritä puolustella, että se mukamas olisi 'vain' leipää. Sinä et syö sitä. Piste.