I got to go out, go far away

Ulos kylmään, kävele, kävele, kävele. Kuluta itsesi pois. 
Kylmät vereslihalla olevat kädet. Terveydenhoitaja kysyy, onko minulla kissa kun olen niin raavitun näköinen. Olen kylmä ja tyhjä, hymyilen tyhjää pirteää hymyä. Kaverilla on kissan pentu. Kuka tietäisikään, että lähes kynnettömillä sormilla saa aikaan tätä. Tungen kylmät sormet hupparin alle lämpiään ja painan kynnen rippeet lihaan ja puristan. Raahaan niitä pois päin ja tunnen tihkuvan haalean veren ja vihan joka kuplii siellä jossain syvällä rikkinäisen ihoni alla.

All the promises are so wasted on myself

Suussa maistuu veri. Ahdistus hyökyy päälle ja oksennan sappinesteitä ja yritän kakoa sisälmyksiäni ulos. Hakkaan ja raavin itseäni.

Kun se vihdoin laantuu minä vain istun lattialla ja tuijotan tyhjää. Sytytän tupakan ja olen hiljaa. Kaikki on tyhjää. Minulla on kylmä.

When my heart skips a beat

Vaaka vilauttelee minulle pitkän aikaa piilossa olleita numeroita. 4kiloa pienempiä kuin mitä pahimmillaan, mutta silti vielä isoja. Suunta on kuitenkin mennyt takaisin alaspäin ja minä päästän suupieliin pienen hymyn kareen. Antakaa minun vajota tähän takaisin, antakaa minulle takaisin talvi ja se horros mikä hymyilee salaa painoa tarkistaessa eikä anna syödä.

Eilen join ensimmäistä kertaa teetä kesän jälkeen ja lämmitin kohmeisia sormia kupin reunoja vasten. Aivan niin kuin silloinkin, kun olin vielä laiha.

Yöllä humalaisia puheita ja kysymys "Paljonko sinä sitten haluaisit painaa että riittäisit itsellesi?" ja hämmentynyt vastaus "En tiedä, en kai mitään. En minä halua olla minkään painoinen, en minä halua olla mitään. Tai ainakin niin laiha kuin mahdollista jos ei mitään ei ole mahdollista."

You're a stone in deep water

Aika kuluu ja ihmiset muuttuu, kaikki paitsi minä. Yksi iso makaroonilaatikko vessan pöntössä oksennuksena ja minä lattialla. En vastaa puhelimeen enkä viesteihin, en halua olla, en halua näkyä. Niin monta kertaa vannoin taas, että olen enemmän, että edes yksi oksentamaton päivä.

Drown little girl

Sinä synnyit bulimikkona ja bulimikkona sinä jumalauta myös kuolet. On heikkoja päiviä jolloin tuntuu kuin leijuisin jossain muualla maailmassa, jossain missä ei ole ruokaa ja on päiviä kun kaon verta vessan pönttöön. On päiviä kun tuijotan peilistä huumeisia pupilleja ja on päiviä kun nukun vielä illallakin humalaista unta. Minä yritän roikkua koulussa ja hoidossa ja päihdeklinikalla mutta minun elämässäni ei ole enää unirytmiä tai jotain pientä ääntä pään sisällä mikä käskisi lopettaa tai sanoa ei.
En tiedä edes miksi pidän tätä blogia. Ehkä ollakseni varoittava esimerkki. Siitä, miten syvällä se pohja voi olla kun menettää otteen. Tai siitä, ettei koko pohjaa edes ole. Sitä vain menee syvemmälle ja syvemmälle. 
Minä vain katselen vierestä maailmaa ja kuuntelen terapeuttia joka sanoo että olen ollut niin kauan sairas että en enää edes itsekään tajua miten huonossa kunnossa olen. Kaikkeen kai tottuu. 

20kiloa ennen kesää. Se on mahdollista, kun uppoan tyhjään arkeen. Aamulla ylös, kouluun, ole koulussa, tule koulusta, ole, ole, ole, älä syö. Laske tunteja ja minuutteja siihen keitto lautaselliseen ja sen jälkeen oksenna sekin. Tyhjät silmät ja lasinen katse. Kaikki ne uhratut ihmissuhteet. Sulje silmät ja sano äidille, että et tule käymään. Siellä on taas ruokaa ja se on taas leiponut.

Kyllä minä olen elossa

Enkä minä muutu. Lääkitystä ei ole enää, se ei toimi ja minä lopetan sen ja minä hukun iltaisin joko päihteisiin tai ahdistukseen. 
Rapistelen lääkepakkauksia kaapissa ja tiedän että niitä voisi olla tarpeeksi. 
Kuljetan sormea veitsen terän pinnalla kun teroitan sitä.
Lopetan parvekkeella käymisen ja rupean polttamaan sisällä etten putoaisi alas.
Ajan autoa ja jokainen mutka ja rekka pelottavat.
En uskalla enää poistua ulos kuin pakon edestä. Näen ajatuksissani pääni sisällä miten käy, jos yhtäkkiä lipsahdan, jos kokeilen mitä "Mitä jos.." ajatukset ehdottavat. Nään sen kaiken, savuavan peltisen kasan, sen kaiken veren mikä minusta mahtuisi ulos, asvalttiin pysähtyneen tytön ja sängyssä makaavan, hengittämättömän rauhallisen unen. 


Ketä mitä yritän oikein huijata, että minulla joskus muka rupeaisi menemään paremmin? Ei minulla rupea.

Ei ole väliä mitä se jokin on, kunhan sitä on paljon

Ravitsemusterapeutti ojentaa minulle ateriasuunnitelman ja 30 euron laskun. Minulla ei ole varaa maksaa laskua ja noudatan ateriasuunnitelmaa 3 päivää. Minä haluan pois, en osaa enää kuin juoda ja poltella. Ei yhtäkään lääkärillä käyntiä ja minut siirretään kuvataide terapiaan. Tujotan tyhjiä papereita ja haluan repiä kaikki, miksi tämä ei onnistu? Miksi en pysty edes pitämään tilannetta yhtä pahan samalla kun se syöksyy koko ajan pahemmaksi? En mene kouluun ja en tee edes töitä. Minä en pysty, ovi ei aukea, pelkään ulkomailmaa. 

 Tämä on viimeinen blogi merkintä. Minä tiedän kaiken mitä pitää tehdä, minä tiedän kuinka kuolla. Minä en epäonnistu, en tyri, olen kerrankin onnistujien joukossa. Minä saan rauhan. Rauhan tältä elämältä johon onnettemuuteen olin syynä vain minä. Minua ei ole enää, ei enää epäonnistumista, ei sisintä eikä ulkokuorta. Ei enää värien etsimistä, kun maailma ei ole enää edes mustavalkoinen värejä ei tarvitse. Minä valitsen puolen minuutin vaikustusajan ja ikuisen tyhjyyden. Minä en ole en ole en ole enää.

Kiitos lukijoille.

Panic

Sade on mustaa ja asfaltti kiiltää. Mainokset valuvat telkkarista silmiini ja minä seison parvekkeella vain toinen sukka jalassani. Olisi pitänyt ostaa matto. Kauan sitten, kuukausia sitten jo. Minut on lukittu kotiini. Uusi lääkäri ei suostu vaihtamaan lääkitystä mikä ei toimi eikä määräämään enää rauhoittavia.

Pää on niin tyhjä tyhjä tyhjä. Minä menen kouluun ja töihin enkä selviydy kummastakaan. En mene terapiaan koska en pääse ulos ovesta. Kaikki vain pahenee ja pahenee.

They say i would be fine but i'm never fine

Minä haluan tämän kaiken pois. Tenoxit eivät auta aamuisin, ahdistus. Kävelen joka ilta jalkani kipeiksi. Syön liikaa, olen liikaa ja inhoan kaikkea mitä olen.

We're running out of time, i'm losing my mind

Arkea ja pelkkää turvaruokaa. Oman navan ja painon ympärillä pyörivä maailma. Vaa'an luvulla alkavat aamut ja kuristava ahdistus joka lievenee hieman gramma grammalta. Illalla nukkumaan ja aamulla ylös, ei nälkäisiä öitä vaan motivaatiota täynnä olevia kello 6 herätyksiä. Minä löydän itseni uudelleen ja pääsen takaisin siihen laihuuteen.

Ei enää kesää eikä alkoholilla alkavia päiviä. Minä lopetan kaiken joka tulee minun ja laihtumisen välille. Minä haluan tämän syksyn ja tulevan täydellisyyden.
Terapia alkoi. Se pitää minut hengissä ja lääkkeissä, sen avulla pääsen bulimian yli. Lääkäri kertoi alustavia diagnooseja pari viikkoa sitten eivätkä ne sinänsä yllättäneet. Masennusta, bulimiaa/epätyypillistä ahmimishäiriötä, tunne-elämältään epävaakata ja niin edelleen. 

Minusta tulee taas laiha ja enemmänkin.

Päivät naamaan lyövät, seinät syövät toisiaan

Käyn vaa'alla. Ahdistus muuttuu fyysiseksi pahaksi oloksi ja oksennan. Olen lihonut. Niin, bulimia ei laihduta. 

"Älä anna sen häiritä." Miten? Miten voin unohtaa asian jonka ympärillä elämäni on pyörinyt koko nuoruuteni?

I think i'm going down with this ship

Minä lähden ruokailun jälkeen koulusta ja oksennan kotona. Sen jälkeen menen takaisin ja kouluun ja olen en mitään. Puhun, viittaan, nauran. Ja silmät ovat niin täynnä toivotonta tyhjyyttä.

 Nälkä, mutta en tiedä mitä söisin ja miten paljon söisin ja oksentaisinko. Enkä uskalla mennä kauppaan. 0 kalori kokista ja tupakka. Hei hei nälkä.

TULTA

Jokainen päivä on taistelua, olen väsynyt taistelemaan.
Jokainen päivä on sota, olen väsynyt sotimaan.
Vihasin jokaista aamua, vihasin jokaista yötä.


Humala.

5:25 ja lääkeunta

Lisää lääkkeittä ja reseptejä mustaa valkoisella. Jotain minkä voimin kaivaudun kotoa kouluun ensi viikolla. Jotain, jonka voimin käyn kaupassa. Pitää yrittää päästä takaisin kiinni arkeen ja tarrautua siihen.

Välillä tuntuu, että kaikki on turhaa. Että kaikki on jo ohi. Silti minä yritän.

Sillä on kiva kello, anna sille pilluu

Minä makaan monta päivää piriluolassa liian humalassa, liian pilvessä, pystyäkseni edes liikkumaan. En osaa peseytyä ja olen täynnä mustelmia. Pitää ryhdistäytyä, pitää selvitä, huomenna sydänfilmit ja verikokeet. Taas.

En pysty katsomaan reindeer spottingia loppuun koska se meno on liian tuttua, liian minua. Tuijotan soivaa kännykkää enkä pysty vastaamaan. Haluan olla yksin, haluan hävitä pois.

Minä siivoan ensimmäistä kertaa kuukausiin ja taistelen lääkkeet alas. Niin paljon kaikkea tekemättä, niin paljon päiviä jolloin en pääse edes sängystä ylös. Vuokra 2 viikkoa myöhässä.

 

Strange days, they found us

Minä en ole enää tunteeton.

Sinä pidät minut elossa.

Nothing matters at all

Maaliskuun jälkeen minun hormoonini eivät ole toimineet. Tänään minä herään kuitenkin lakanat veressä. Tummanpunaista verta, niin paljon ja niin loputtomasti että mielessäni välähtää jo olenko saanut keskenmenon, olenko vahingossa ollut raskaana? Se olisi hyvinkin mahdollista. Kevytkenkäinen nainen liian lyhyessä hameessa, liian humalassa.

Oksennan 3 tuntia 10 euron edestä ruokaa. Tuijotan lääkepakkauksia ja tiedän että pääsisin täältä pois tyhjentämällä ne. Enkä tiedä ovatko ne minun omia ajatuksiani.

Ja vesi oli syvää

Minä haluan tasapainon. Minä haluan itseni takaisin, vaikka en muista millainen olin ennen.

Tämä ei ole elämää.

 Sinä piru minun päässäni suunnittelet ruoaksi ei-mitään tai pelkkää oksennusta. Ateriankorvikkeita ja haaveita putoavista kiloista. Ihanasta laihuudesta. 
Oikeasti minä vain haluaisin nukkua öisin.

It's too easy just fall down and give up

Asiat eivät muutu vaan kiertävät ympyrää ja jokainen päivä toistaa samaa. Minun pitäisi hakea todistus siitä etten ole enää töissä että saisin rahaa, mutta minä en pysty edes siihen. Aamupalaksi nappaan vain lääkkeet ja hakkaan päätäni seinään. Antakaa minulle valtameri.

Enkä minä osaa olla edes juomatta. 

Silloin väsymys ja kipu katoo ja sitten mua ei oo

Kun juo tarpeeksi cocista, oksennus on mustaa. Mustaa ja punaista.

Ei, ei, ei.

Jos syöt, älä syö. Jos on pakko, syö pahaa.

En tiedä enää kuka olen. Kaikki lipuu ohi ja suu jauhaa ruokaa maistamatta mitään. Oksentaessa chili polttaa kurkkua niin että tuntuu kuin kuolisin. 
Lääkäri määrää minulle lääkkeen johon minulla ei ole varaa. Ei ennenkuin saan soskusta päätöksen joka on toivon mukaan myönteinen, koska tililläni on enää 24 euroa. Juon 2 litraa vettä puolessa tunnissa ja itken. Mikään ei ole nää hallinnassa.

Laitan aamulla kiltin tytön letit päähän ja yritän tehdä kaiken mitä pitää. Teen puolet. Kaikki ahdistaa ja ovesta ulos astuminen on hidas kuolema. Joka toinen sekunti mietin ruokaa ja joka toinen rahaa. Miten saan vuokran maksettua, miten kustannan pään läpi humisevat ahmimiskohtaukset? Vaatteita en ole voinut ostaa kuukausiin. Olen tottunut nuukailuun, mutta kun en ollenkaan tiedä milloin saan rahaa ja miten paljon en saa rauhaa. Miksi minua rangaistaan siitä, että yritän jotenkin saada itseni opiskelemaan jotain? Huoraamaanko tässä pitää ruveta?
Kun kello näyttää 00:00 minä lähden pyörälenkille.

Antakaa minulle valtameri

Tunnin pyörälenkki, mandariini ja hapankorppu ilman päällisiä. Haluaisin linnoittautua kotiini juomaan puoliksi jäätynyttä sokeritonta jaffaa ja polttamaan loputtomasti tupakkaa, mutta en voi. Valmistan 2 litraa hernekeittoa (joka maksaa minulle 70senttiä) enkä syö sitä. En ainakaan vielä. En ehkä tänään edes. 

En haluaisi mennä ulos, en haluaisi nähdä ihmisiä, mutta minun on pakko. Kaikkia asioita ei voi paeta, eikä kaikesta luistaa. Näin eilen uuden lääkärin, joka suunnittelee minulle lääkityksen. Ensiviikolla uusi aika ja MINÄ PYYDÄN antakaa minulle jotain mikä helpottaa. Auttaa kohtaamaan ihmiset, auttaa kävelemään ulkona auringon paistaessa ja auttaa käymään kaupassa ilman mieletöntä ahdistusta. Jos te sen teette, lupaan minäkin taistella.

For what it's worth? i'm nearly dying

En halua herätä, en halua mennä nukkumaan. En halua sytyttää valoja, en halua pukeutua, en meikata enkä käydä suihkussa. En halua mennä ulos, en halua nähdä ihmisiä. Maksan vuokran ja tilille jää 40 euroa. Enkä tiedä koska saan seuraavan kerran rahaa. Virastoissa asioiminen ahdistaa.

 Revin vanhoja haavoja lasittunein silmin auki ja piirrän ensimmäistä kertaa viikkoihin. Teen oman täydellisen maailman ja tuijotan sitä täydellisyyden ruumistumaa joka on mielikuvitukseni tuotetta. Minä haluan. Haluan olla samanlainen.

Kun herään, en voi uskoa että olen valveilla.

Minä olen elossa.

 Ja tunnen itseni niin haikeaksi muistellessani viime päiviä. Nyt olen vain kotona. Ja täällä pysyn, neljän seinän sisällä koska ulos meno ahdistaa ja pelottaa. Viikon juomisputken jälkeen pelkotilat ovat normaalia voimakkaampia enkä haluaisi ruveta aukomaan hirveää pinoa posteja. Koska yksikään uutinen niissä ei varmastikaan ole hyvä.

Tuntuu kuin vajoaisin.

No happy ending in this story

Ahdistusta ja pöydällä tuijottava ruokapäiväkirja. Jokainen suupala on väärin ja liikaa, minua ei pitäisi olla. Eiliset hieman alle 900kaloria tuntuvat vain hiipivän ihon alle rasvaksi ja silti minä vedän napaani aamupalaksi 108kalorin banaanin. Tulisi jo yö, minun täytyy päästä kuluttamaan energiaa.

Minä taistelen kahta ääntä vastaan ja yritän syödä oikeaoppisesti. 1000-1200kaloria ei lihota. Se estää ahmimiskohtaukset ja minä silti laihdun. MUTTA MINUN AIKANI LOPPUU KESKEN. Antakaa minulle oikotie laihuuten. Minä pyydän. 

Don't you love the sound of crashing guitar?

Natrium arvot koholla, hemoglobiini 118 ja kalium arvot vitusti liian alhaalla. "Söisit edes banaaneja, niistä kun saa sitä kaliumia". Kyllä minä sen tiedän, olen tiennyt jo monta vuotta. En vain ole osannut syödä banaaneja sen jälkeen kun otin selvää niiden kalori- ja hiilihydraatti määristä. 

 Ruokasuunnitelma paperille kellonaikoineen ja kalorimäärineen. Keittiövaaka varmistaa että erehdyksiä ei tule. 1000-12000 kaloria päivässä. Ei ahmimista, ei oksentamista, ei paastoamista. Ei kiristäviä vaatteita, ei kurkusta valuvaa verta, ei heikotusta aamuisin. Nouse ylös, lopeta tämä pelleily. Ei alkoholin huuruisia iltoja. Vain vettä ja light cocista. Ja lenkkeilyä öisin kunnes saan taas kerättyä itseni, kunnes minua ei enää pelota kohdata ihmisiä.

We will never find the pieces to put them back together.

Herään klo 17:34 eikä mikään muutu. Pesen pyykkiä ensimmäistä kertaa viikkoihin enkä löydä vaatteita päälleni. Viivyn suihkussa puoli tuntia enkä sieltä tultuani jaksa edes kuivata hiuksia. Lajittelen posteja jotka ovat kerääntyneet ulko-oven eteen kasaksi. Juon halvinta mahdollista light limsaa ja yritän unohtaa.

Ja odotan sitä päivää kun minua ei ole.

I'm gonna marry the night

Tämä päivä olisi todella hyvä päivä kuolla.

Inside i'm dying

Minä nukun päivät ja vihaan jokaista minuuttia jolloin minun pitää hengittää ja olla elossa. Kävelen ulkona vain öisin ja elämä on liian pelottavaa. Kuuntelen Queenia, katson telkkaria ja oksennan jäätelön, makaronin ja ketsupin sekaista mössöä. 

Enkä ole vieläkään kertonut vanhemmilleni, että kaikki hajoaa käsiini yhä nopeammin ja nopeammin. Että vajoan yhä vain syvemmälle vaikka yritän nousta ylös.

When you are strange, people don't remember your name

Verikoe on hetkessä ohi ja minä tulostan kahden kuukauden tilitietoja. Niitä kertyy lukematon nippu sivuja ja kiroan sitä, että olen alkossakin maksanut kortilla. Miksi se rahan nostaminen on niin vaikeaa?

Lääkäri ehdottaa minulle osastolle menemistä, mutta kieltäydyn. Hän antaa minulle silti päivystyksen numeron ja käskee soittamaan sinne heti jos muutan mieleni. Numero pyörii laukkuni pohjalla ja häviää sinne. Kyynärvarressa on iso mustelma verikokeen jäljiltä ja minä olen ollut juomatta jo kohta viikon.

The way my life could be, the way my life should be

Tämä päivä on koostunut yhdestä lääkärikäynnistä ja 2 aterian korvikkeesta. Lääkärillä käynti oli oikeastaan yhtä tyhjän kanssa, lähetteet labroihin, ravitsemusterapeutille ja psykiatrin polille lähtivät eteenpäin mutta mitään muuta siitä ei jäänyt käteen. Alkoholin käytön lopettamista/vähentämistä luonnollisesti painotettiin enemmän kuin tarpeeksi. Keskiviikkona terapeutille juttelemaan ja luultavasti myös täyttelemään soskun papereita. Juoksua paikasta toiseen.

 Niin ja syöminen... Se on oksentamista, ahdistavaa ja kaupassa käynti on aina pieni kuolema. Siksi päätin aloittaa Easy Diet korvikkeiden syönnin uudelleen. Ostin 8 päivän korvikkeet yhdellä reissulla ja nyt minun ei tarvitse ostaa viikkoon kaupasta muuta kuin tupakkaa ja cocista. Nyt kun ryhdistäydyn, ehdin laihtua hyvin loppu kesäksi.

I'm not even sure what day it is

3.päivä syömättä ja herään siihen, että sydän lyö liian kovaan. Ylös noustessa kaikki yrittää pimetä mutta silti rakastan sitä kuinka mahani painuu litteämäksi mitä oikeasti on. Toivon vain niin kovasti, etten tänään murru ja syö.

Olen varmasti vieläkin humalassa, mutta perussääntöni jos juot et syö pitää silti. En vain tiedä pitäisikö jatkaa vai lopettaa, olo on niin kauhea että tulossa on varmasti vuosisadan ilkein krapula vaikka yleensä pystyn juomaan viisikin päivää ihan helposti putkeen.

How youre not gonna show the scar?

Kulissit sortuvat yksi kerrallaan ja minä olen niiden takana yksin ja aivan liian alaston. En jaksa vastata kännykkääni ja koko maailma on minulle liikaa. Silti toivoisin että voisin vastata ja sanoa että isä, en ole ookoo. En ole ollut pitkään aikaan, vaikka minun piti olla. Ja olen pahoillani että elämäni on ollut sinulle pelkkä pettymys, mutta tällainen minusta tuli.
Kun vihdoin vastaan, sanon vain että minua väsyttää enkä jaksa puhua nyt. Äänettömät kyyneleet valuvat ihoa pitkin ja olen samaa kuin aina, eli ihan ookoo.

Ja se kipu, ei sitä voi kuvailla. Se ryömii ihoa pitkin ja valtaa sinut kokonaan, sille ei voi tehdä mitään eikä mikään auta. Se kiristää päätä ja itkee tyynyt ja peitot läpimäriksi, siltä ei pääse pakoon. Ei itseltään pääse pakoon vaikka haluaisi.
0 päivää ilman alkoholia, muutama ilman oksentamatta ja tämä on toinen päivä syömättä.

Zero everything

Taas yksi päivä lisää vihattavana. Parantumis motivaatio nollissa, enkä ole muutamaan päivään tehnyt muuta kuin oksentanut. En ole nähnyt ihmisiä koko viikkona jos yksittäistä lääkärillä käyntiä ei lasketa. Olen menettänyt kokonaan mielenkiintoni muihin. 

 Tänään minä vedän pääni täyteen viinaa ja huomenna ryömin lääkärille, joka toivottavasti repii minulle jostain motivaatiota lopettaa tämä kaikki.

0 päivää oksentamatta, 0 ilman alkoholia.

Just a drop in the ocean

"On ihme, että olet noinkin pitkään pärjännyt omillasi ilman apua." 
Perjantaina uusi käynti. Silloin tehdään lähete labraan, polille ja harkitaan sitä sairaslomaa.

 Ensimmäinen päivä oksentamatta, neljäs päivä juomatta.

p.s. tein tumblr:n

Yritän vain tappaa nämä rutiinit

Minä teen sen, neljä minuuttia ennenkuin soittoaika loppuu ja sieltä vastataan. Yritän sopertaa sinne jotain ja nainen puhelimen toisessa päässä sanoo heti, että hän ohjaa minut luultavasti jonnekkin paikkaan missä hoidetaan vakavempia tapauksia ja ehkä myös päihdeklinikalle. Unohdan kertoa mustasta ahdistuksesta, koska hän huolestuu ilmankin ja sanoo juttelevansa keskiviikkona palaverissa asioistani ja soittavansa silloin takaisin, että minne minun pitää mennä ja milloin. Annan sotuni ja puhelinnumeroni. Minua pelottaa. 

Suu on niin kuiva ja makaan tänäänkin vain kotona. Nukun ja olen olemassa. Se saa tänään riittää. Vaikka toisaalta, jokainen päivä olisi hyvä päivä kuolla.

Mietittekö minne soitin? Ilmaisia psykiatrisia palveluja nuorille opiskelijoille tarjoavaan keskukseen. Kuulemma ohjaavat myös sitten ihan oikealle lääkärille jos tarvetta on, nettisivujen mukaan. Niin kai sitten.  

Edit. Puhelin soi, minulle soitetaan takaisin. Meidän pitää varata sinulle aika nyt, sieltä sanotaan, että saadaan sinulle nopeammin varattua aikoja oikeaseen paikkaan ja oikeaseen hoitoon. Ja minä menen huomenna. Kello 12. Ja minua pelottaa. Niin paljon.

I can't remember how this got started, but i can tell you exatly how it will end

Se tuli kytee taas minun sisälläni. Se polttaa kaiken; sisäelimet, silmät ja suun. Musta, likainen veri kiehuu ja minun ihoni kuplii. Aurinko paistaa, mutta en nää sitä ja maailma on harmaata massaa. Samalla aika valuu mustana mönjänä minun ylitseni, samaan aikaan liian nopeasti ja hitaasti. Minulla ei ole enää ääntä enkä minä enää näe kuka olen. Tunnen vain tulen ja se polttaa minua karrelle hitaasti. Kello hakkaa minulle aikaa, vääjäämättä. Enkä minä voi tehdä mitään, mutta en kuitenkaan voi olla olematta.

 Soitin vain kerran ja se oli varattu. En osannut soittaa enää uudestaan. Miten minä ikinä pystyn tähän? Enhän minä edes tiedä mistä aloittaisin, siitäkö etten osaa syödä, siitä etten halua elää vai siitä etten osaa olla ilman päihteitä? Vai kenties jostain muusta vielä mikä vaikeuttaa elämistäni, niinkuin siitä mustasta ahdistuksesta jonka takia makaan välillä päiviä kotona pimeässä vain siksi koska en pysty muuhun?
Päänhakkaaminen seinään ei enää auta. Tämä ei lopu, tämä on umpikuja ja helvetinmoinen umpisolmu ja sotku.

Hän oppi rakastamisen sijaan vihaamaan

0 päivää oksentamatta, taisin juoda viimeksi maanantaina.
Minä en halua olla täällä. Minä en halua olla mitään. Ahdistus vaan kasvaa sisällä ja leviää jäseniin. Se sitoo minut aamuisin sänkyyn niin, etten pääse ylös. Kaikki hajoaa mun silmissä pieniksi sirpaleiksi ja elämä on niin mustaa, niin mustaa etten enää näe aamuisin paistaako aurinko vai ei.

 Huomenna minä sen teen. Soitan apua. Minun pitää pystyä siihen.

Say that it's not me

4päivää oksentamatta, 4 päivää syömättä. Eikä yhtäkään päivää juomatta.
Miten nälkä ihmisellä voikaan olla ja miten paljon nälkä voikaan koskea kun se kasvaa tarpeeksi. Liikaa tupakkaa ja viinaa. Jos voisin, niin huutaisin.

 

Dead to the world

1 päivä oksentamatta, 6 ilman alkoholia.
Minä rikoin taas kaiken ja heitin pois sen minkä jo saavutin. Nälkä riipii mahaani, mutta en voi syödä tänään mitään koska en varmastikaan saanut eilen kaikkea pois. Minä hautaan pääni käsiini, enkä tiedä mitä tehdä. Olen umpikujassa. Aivan liian syvällä tässä kaikessa. Olen ollut jo aivan liian kauan.

Kun kävelen jyrkkää mäkeä ylös se iskee taas, viiltävä kipu rinnassa vasemmalla puolella. Se leviää minussa ja iskee yhä useammin. En ole enää varma pelkäänkö vai odotanko kuolemaa. Juon mustaa nollakalorista colaa ja kuuntelen pesukoneen ääntä. Olisi jo huominen, olisi jo jotain mitä tahansa muuta kuin tämä.

Minun on pakko nousta ja lopettaa tämä kaikki. Ainakin olla oksentamatta. Pitää opetella syömään kohtuudella, mutta niin että kuitenkin syön jotain. Pitää opetella olemaan itsensä kanssa. Jos en onnistu siinä, minä kuolen tähän vielä joku päivä.

Kuulen kuinka maailma kuiskaa, etten koskaan tule olemaan vapaa

9 päivää oksentamatta, 5 ilman alkoholia.
Minä kuljen läpi mustan sumun ja sydän hakkaa aivan liian nopeasti. Se ei lopeta vaikka istun, eikä hiljenny vaikka makaan sängyssä. Ja minulla on edessä vielä 4kiloa. Tasan neljä. Juon vettä ja poltan liikaa tupakkaa. Minun on pakko selvitä.

Taistelen itseäni vastaan, enkä mene kauppaan ostamaan leipää ja jäätelöä jotta vain voisin oksentaa syötyäni ne. Litran jäätelön ja leipäpussillisen oksentamiseen menisi liikaa aikaa, osa ehtisi ryömiä ihoni alle ihraksi ja ottaisin taas yhden askeleen taaksepäin. Juon viimeisen proteiinipirtelön ja odotan, että silmissä ei enää mustene kun nousen ylös. Ei saa oksentaa, ei saa syödä liikaa. Ei saa olla olemassa.
Rämmin tässä suossa, enkä pääse ylös vaikka kuinka yritän. Olen liian ääripää. Joko syön liikaa tai liian vähän. Haluaisin päästää irti tästä helvetistä.

Some are scared and some don't care

8 päivää oksentamatta, 4 ilman alkoholia.
Aamulla minä vihaan itseäni jo valmiiksi, enkä pysty menemään kouluun. Hautaudun ajatuksiini ja nukun liikaa. Luen samaa kirjaa jo kolmatta kertaa ja yritän olla tuntematta mitään. Illalla joudun menemään pakolliseen tapaamiseen ja siellä on rapisevassa pussissa keksejä, vadilla karjalanpiirakoita ja sen vieressä levitettä. Minä hengitän levottomasti ja juon vettä toivoen, että vatsani ei rupeaisi kurisemaan. Yksikin pala on vaarallinen, yksikin pala sortaa minut ja löydän itseni vessasta. 

 Juon päivän ensimmäisen ateriani eli toiseksi viimeisen 140kaloria sisältävän proteiinipirtelöön. Huomenna on pakko ostaa niitä lisää vaikka ne maksavat liikaa. Mutta minulla on silti niihin varaa, koska ilman sessioita säästän kuitenkin saman verran rahaa.

Huomenna olen taas lähempänä 48kiloa. Tapan vaa'an numerot yksitellen ja vannon, että nään ne viimeistä kertaa. Jokaikisen niistä.
Minä jatkan, vaikka tiedän aivan liian hyvin sen, että mikään ei ikinä riitä minulle. Ei mikään, ei niin kauan kuin olen olemassa.

Silence like a cancer grows

7 päivää ilman oksentamista, 3 ilman alkoholia.
Sanokaa, että minua ei ole. Että kaikki on harhaa.

 Puolitoista litraa cocista ja gramma pilveä.Yksi proteiinipirtelö, pussi pakastejuureksia, kurkkusalaattia ja olo johon voisi kuolla. Liikaa tupakkaa ja ahdistuneita öitä. Alkoholinhuuruisia iltoja. Päiviä jolloin syön ja itken, päiviä jolloin en syö ja itken. Mutta en silti oksenna.

Ja aamuja, jolloin jotain taas kuolee sisältäni astuessani vaa'alle. Tämä tuli ei sammu, se polttaa minut loppuun.

Now i know what i'm missing

3 päivää oksentamatta, 5 ilman alkoholia.
Juon mansikan makuisen proteiinipirtelön ja maut räjähtävät kielelläni. Kehoni on saanut makeaa ja se vaatii vanhasta tottumuksesta lisäälisäälisää kunnes en enää jaksa ja kunnes löydän itseni vessasta. Minä juurrun sohvaan ja taistelen sitä kaikkea vastaan, en saa luovuttaa, en enää, mitä kauemmin olen oksentamatta sitä isommaksi kasvaa kynnys siihen. 5 minuuttia, vartti, puoli tuntia ja pieni ikuisuus. Se menee ohi. Minä olen voittaja, se ei saa minua. Minä pystyn tähän.

Sohvalla maatessani minä unelmoin kaikesta niin paljon paremmasta ja kauniimmasta. Että voisin joskus olla terve ja onnellinen. Että voisin tuntea muutakin kuin vihaa, että voisin rakastua. Ja luottaa ihmisiin, avata itseni ja myöntää tämän kaiken, enkä enää valehtelisi. 

Mutta miten kauan siihen menisi, sitä en uskalla edes arvailla.

When something is wrong but still worth to die for

2 päivää oksentamatta, 4 ilman alkoholia.
Päivän menu sisälsi 2 kuppia teetä, 1,5l light colaa, 115g herkkusieniä (niitä missä on 15kcal/100g) ja 2 lusikallista kurkkusalaattia. Sekä yhden kauhun täyttämän vaa'alla käynnin pitkästä aikaa. Päätin, että laihdun takaisin 48kiloiseksi ilman minkäänlaista oksentelua ja opettelen elämään itseni kanssa sellaisena. Minun on pakko.

Veri on tummanpunaista ja sakeaa, mutta ei enää mustaa. Kun kävelen kauppaan ja ostan tupakkaa ja cocista, silmissäni välähtää hetken ajan se tuttu mustuus ja päättäväisyys jota olen salaa kaivannut. Olen kaksi ääripäätä, ahmija ja paastoaja. Heikotus raivaa tietään kaiken sen massan tieltä mitä kannan ja vaikka aurinko paistaa, minä en nää sitä. Kaikki harmaan sävyt ja musta valuva aika kulkevat mukanani tukahduttaen harjoitellun hymyni jättäen tilalle tyhjän katseen. Imen tervaa keuhkoihini ja toivon, että se vie tämän kaiken pois. Mutta se ei vie, olen yhä täällä.

"Antakaa mulle valtameri. Kylmänsininen. Jonne upotan tämän. Tapan, tuhoan, raatelen kuin hopeakylkiset hait. Antakaa valtameri, johon vajoan, viileään siniseen, vihreään, raskaanraukeaan. Missä ei ole tätä."

Ja aamulla, kun herään taas suorituksen täyteiseen painajaiseen, minulla on edessä tapaaminen vaakani kanssa. Minulla on edessä taas yksi helvetillinen päivä ja minun on pakko olla pirteä, iloinen ja hymyilevä. Vaikka ainoa mitä minulla olisi sanottavana yhdellekään ihmiselle täällä, olisi että minä en enää jaksa tätä. En enää yhtäkään päivää, tuntia, minuuttia enkä sekuntia.

Pelkään, että kuolen ja etten kuolekaan

Tekisi mieli luovuttaa kokonaan. Heittää pois kaikki turhat elättelyt paranemisesta. Ensimmäinen päivä oksentamatta, kolmas päivä ilman alkoholia. Enkä ole voinut syödä mitään. Luin vanhoja tekstejäni ja minua hävettää tunnustaa, että haluan takaisin sen kaiken syömättömyyden ja itsekurin. Haluan painaa taas 48kiloa. Ja sitten 42 ja sitten 38.

 Parantuminen edellyttäisi sitä, että lopetan laihduttamisen kokonaan. Minä olen laihduttanut aina, niin kauan kuin jaksan muistaa olleeni elossa. Mitä olen ilman sitä?
Väistämätön umpikuja. Eläminen on vielä pelottavampaa kuin kuolema.

I'm always leaving before the morning light, i'll never play with the rules

Rintaa puristava ahdistus ja ikävä jotakin mitä minulla ei koskaan ole ollut. Minä en pääse tätä pakoon, en tänään, en huomenna, en ikinä. Se vaanii minua, koputtaa olkapäähäni pahimpana ja heikoimpana hetkenä. Ja minä olen avuton, vailla omaa tahtoa ja täysin sen vietävissä. Bulimia tarrautuu minuun lujemmin kuin koskaan ja itken yöni vessan lattialla.

Minun on pakko raitistua, pakko lopettaa tämä kaikki. Pakko tehdä jotain, pakko hankkia jostain apua. En pysty tähän enää yksin. Olen menettänyt viimeisetkin langat  käsistäni ja kaikki kontrollin rippeet elämään. Sanotaan, että ensimmäinen vaihe on myöntäminen. Ja minä myönnän. Mutta en tiedä, mitä tekisin seuraavaksi.

I told you, i'm not the one to trust

Tämä humala ei suostu laskemaan i k i n ä. Syön kaapista viimeiset makaronit ja kaupat ovat kiinni. Ei ruokaa, ei minua, ei mitään. Makaronit pitää vain saada ylös, ne ovat vaarallisia. Ne eivät ole turvaruokaa. Näinä päivinä mikään ei ole turvallista. Havahdun kipuun kädessäni ja huomaan että olen repinyt sen kynnenrippeilläni niin auki kuin mahdollista. Noustessani seisomaan kaikki pyörii eikä tämä karuselli lopu, olen sotkeutunut serpentiiniin ja vihaan tätä päivää jo valmiiksi.

 Muistan kuinka kipu halvaannutti minut eilen vessanlattialle, kuinka soitin kaverilleni viereiseen huoneeseen että tulee hakemaan minut pois. Minä itkin ja hoin että en kestä tätä enää, neljä vuotta tätä paskaa ja ties kuinka monta edessä ennenkuin jokin elimistäni pettää. Sitten hiljaisuus ja neuvo etsiä joku jonka takia pitäisi parantua. Mutta kun minusta ei ole siihen, ei minulla ole tunteita, olen kuin kone. Kaikki on vain suoritusta, valhetta ja kylmää. Sen jälkeen olin vain hiljaa, ei sinua oikeasti kiinnosta. Ei ketään kiinnosta ja minä tiedän sen. Minä vain odotan että tämä kaikki loppuisi viimein.
Sairaslomaa on helppo saada, kun imusolmukkeet kaulasta ovat aina turvonneet. Lääkärintodistuksessa lukee akuutti kurkunpään tulehdus ja minua naurattaa.

And there's nothing nothing nothing

Niin kuvottava olo ja melkein kiinni turvonnut kurkku. Ääni on käheä ja yskä pysyy kroonisena koska se ei voi parantua niin kauaa kuin jatkan tätä tahtia oksentelua. Minä itken, hakkaan päätä seinään ja oksennan verta. Hengitys rahisee epämiellyttävästi eikä niistä rintaivuista varmaan enää tarvitse edes mainita. Minä odotan ja odotan ja arvailen, mikä elimistäni pettää ensimmäisenä.

Yöllä minä haluan yhä huutaa, itkeä ja raivota, mutta en pysty siihen enää. En enää tänään, olen enää turta. Oksennan vatiin vessassa koska saan kumarrettua siihen paremmin. Juon litran vettä uudestaan ja uudestaan. Sydän lyö liian kovaa taas. Ja liian epätasaisesti.

What the hell am i doing here? I don't belong here.

Sydän hakkaa tietään ulos rinnasta, pois minun ulottumattomista, pois minun tuhottavista. Kynsieni jäämiin on ilmestynyt valkoisia pilkkuja ja hiuksia tippuu. Tänään pitäisi olla reipas ja kaunis, kun nään äitiä. Se tarjoaa taas varmasti ruokaa ja haluaa nähdä kun syön pöydän ääressä. Minä vihaan sitä.

 Pitkät housut jalkaan ja pitkät hihat käsien ympärille eikä kukaan huomaa minun mustelmiani. Niitä ilmestyy nykyisin aivan liian helposti ja öisin on hankala löytää asentoa joka ei sattuisi. Yritän elää täydellistä kaksoiselämää mutta se alkaa rakoilla. Jotain olisi tehtävä.

Tahdon olla jo sekaisin

Kuinka pitkä olet? (Helpompi ymmärtää noita painolukuja)
- Lyhyt. Eli siis hieman alle 160cm
Miksi just ketsuppia?
- Se saa kaikki vähäkaloriset ruoat maistumaan hyvältä.
Tietääkö kukaan läheinen nykytilanteestasi?
- Ei kukaan, joka asuisi samalla paikkakunnalla.
Aiheuttaako ahdistustasi/itsevihaa joku tietty menneisyyden kokemus/asia, vai onko se enemmänkin yleisluontoista?
- Olen aina tuntenut itseni liian isoksi, laihdutin ensimmäisen kerran ensimmäisellä luokalla ollessani. Lisäksi minua on kiusattu koulussa ja käytetty hyväksi ollessani 15-vuotias.Kai tämä myös jonkinlaista synnynnäistä itseinhoa on.
Miksi et hakeudu hoitoon?
- Olen miettinyt tätä, mutta en tiedä mistä sitä hakea ja minua pelottaa virastoissa ja lääkäreissä pyöriminen. Olen ollut hoidossa nuorempana ja käynyt ihan osasto jaksollakin, mutta en saanut siitä oikein mitään irti. Välillä tuntuu myös, etten ole tarpeeksi sairas ja vien paikan joltain joka tarvitsisi oikeasti apua. Välillä taas tuntuu siltä, ettei minua voi enää auttaa.

Lisää kysymyksiä voi laittaa jos haluaa. Tänään oksentaessani jo toista puolen tunnin sessiota pois, päätin että haen apua jotenkin tai jostain. En halua kuolla sydänkohtaukseen vessan lattialle, se olisi liikaa äidille. Kultaiselle äidilleni, joka tuo minulle aina ruokaa käydessään vaikka kiellän. 
Rintakivut pelottavat aina ilmestyessään, vaikka olen jo oikeastaan tottunut niihin. Minä en tiedä mitä tehdä.

To be or not to be

Minä odotan ja odotan, että humala laskee mutta se vain kestää ja kestää. Pitäisi käydä äänestämässä, mutta en pysty kävelemään suorassa vielä. En ole juonut tänään mitään, mutta alkoholia on veressä muutaman viimeisen päivän jäljiltä todella paljon. Toinen käteni on ollut aamusta asti osittain puutunut siitä asti, kun heräsin toiselta puolelta kaupunkia vailla mitään haju siitä mitä on tapahtunut ja miten olen sinne päätynyt.

 Päätin, että en syö enää muuta kuin pakastekasviksia, kasvispihvejä ja herkkusieniä. Niin ja ketsuppia tietenkin. Minun on pakko laihtua, kohta on kesä enkä voi enää piiloutua läskeineni vaatteiden alle.

Voisin tehdä kysymys/vastaus postauksen jos kyselyitä tulee. Eli nyt saa pommittaa kysymyksillä !