When something is wrong but still worth to die for

2 päivää oksentamatta, 4 ilman alkoholia.
Päivän menu sisälsi 2 kuppia teetä, 1,5l light colaa, 115g herkkusieniä (niitä missä on 15kcal/100g) ja 2 lusikallista kurkkusalaattia. Sekä yhden kauhun täyttämän vaa'alla käynnin pitkästä aikaa. Päätin, että laihdun takaisin 48kiloiseksi ilman minkäänlaista oksentelua ja opettelen elämään itseni kanssa sellaisena. Minun on pakko.

Veri on tummanpunaista ja sakeaa, mutta ei enää mustaa. Kun kävelen kauppaan ja ostan tupakkaa ja cocista, silmissäni välähtää hetken ajan se tuttu mustuus ja päättäväisyys jota olen salaa kaivannut. Olen kaksi ääripäätä, ahmija ja paastoaja. Heikotus raivaa tietään kaiken sen massan tieltä mitä kannan ja vaikka aurinko paistaa, minä en nää sitä. Kaikki harmaan sävyt ja musta valuva aika kulkevat mukanani tukahduttaen harjoitellun hymyni jättäen tilalle tyhjän katseen. Imen tervaa keuhkoihini ja toivon, että se vie tämän kaiken pois. Mutta se ei vie, olen yhä täällä.

"Antakaa mulle valtameri. Kylmänsininen. Jonne upotan tämän. Tapan, tuhoan, raatelen kuin hopeakylkiset hait. Antakaa valtameri, johon vajoan, viileään siniseen, vihreään, raskaanraukeaan. Missä ei ole tätä."

Ja aamulla, kun herään taas suorituksen täyteiseen painajaiseen, minulla on edessä tapaaminen vaakani kanssa. Minulla on edessä taas yksi helvetillinen päivä ja minun on pakko olla pirteä, iloinen ja hymyilevä. Vaikka ainoa mitä minulla olisi sanottavana yhdellekään ihmiselle täällä, olisi että minä en enää jaksa tätä. En enää yhtäkään päivää, tuntia, minuuttia enkä sekuntia.