Drown little girl

Sinä synnyit bulimikkona ja bulimikkona sinä jumalauta myös kuolet. On heikkoja päiviä jolloin tuntuu kuin leijuisin jossain muualla maailmassa, jossain missä ei ole ruokaa ja on päiviä kun kaon verta vessan pönttöön. On päiviä kun tuijotan peilistä huumeisia pupilleja ja on päiviä kun nukun vielä illallakin humalaista unta. Minä yritän roikkua koulussa ja hoidossa ja päihdeklinikalla mutta minun elämässäni ei ole enää unirytmiä tai jotain pientä ääntä pään sisällä mikä käskisi lopettaa tai sanoa ei.
En tiedä edes miksi pidän tätä blogia. Ehkä ollakseni varoittava esimerkki. Siitä, miten syvällä se pohja voi olla kun menettää otteen. Tai siitä, ettei koko pohjaa edes ole. Sitä vain menee syvemmälle ja syvemmälle. 
Minä vain katselen vierestä maailmaa ja kuuntelen terapeuttia joka sanoo että olen ollut niin kauan sairas että en enää edes itsekään tajua miten huonossa kunnossa olen. Kaikkeen kai tottuu. 

20kiloa ennen kesää. Se on mahdollista, kun uppoan tyhjään arkeen. Aamulla ylös, kouluun, ole koulussa, tule koulusta, ole, ole, ole, älä syö. Laske tunteja ja minuutteja siihen keitto lautaselliseen ja sen jälkeen oksenna sekin. Tyhjät silmät ja lasinen katse. Kaikki ne uhratut ihmissuhteet. Sulje silmät ja sano äidille, että et tule käymään. Siellä on taas ruokaa ja se on taas leiponut.