Aamulla minä vihaan itseäni jo valmiiksi, enkä pysty menemään kouluun. Hautaudun ajatuksiini ja nukun liikaa. Luen samaa kirjaa jo kolmatta kertaa ja yritän olla tuntematta mitään. Illalla joudun menemään pakolliseen tapaamiseen ja siellä on rapisevassa pussissa keksejä, vadilla karjalanpiirakoita ja sen vieressä levitettä. Minä hengitän levottomasti ja juon vettä toivoen, että vatsani ei rupeaisi kurisemaan. Yksikin pala on vaarallinen, yksikin pala sortaa minut ja löydän itseni vessasta.
Huomenna olen taas lähempänä 48kiloa. Tapan vaa'an numerot yksitellen ja vannon, että nään ne viimeistä kertaa. Jokaikisen niistä.
Minä jatkan, vaikka tiedän aivan liian hyvin sen, että mikään ei ikinä riitä minulle. Ei mikään, ei niin kauan kuin olen olemassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti