I'm always leaving before the morning light, i'll never play with the rules

Rintaa puristava ahdistus ja ikävä jotakin mitä minulla ei koskaan ole ollut. Minä en pääse tätä pakoon, en tänään, en huomenna, en ikinä. Se vaanii minua, koputtaa olkapäähäni pahimpana ja heikoimpana hetkenä. Ja minä olen avuton, vailla omaa tahtoa ja täysin sen vietävissä. Bulimia tarrautuu minuun lujemmin kuin koskaan ja itken yöni vessan lattialla.

Minun on pakko raitistua, pakko lopettaa tämä kaikki. Pakko tehdä jotain, pakko hankkia jostain apua. En pysty tähän enää yksin. Olen menettänyt viimeisetkin langat  käsistäni ja kaikki kontrollin rippeet elämään. Sanotaan, että ensimmäinen vaihe on myöntäminen. Ja minä myönnän. Mutta en tiedä, mitä tekisin seuraavaksi.