Bite that hand that feeds you

Lasittunut katse, sen alla tulta. Niin epätodellinen olo. Niin nälkä. Musiikki soi liian kovaa ja tunkeutuu syvälle minuun. Juurtaa minut paikalleni ja antaa unohtaa hetkeksi tämän. Tämän maailman, tämän hetken. Tämän nälän.

Olen ollut niin huono ihminen. Niin ahne.

Käsien tärinä ei lopu. Eivätkä kylkiluuni paista tarpeeksi selvästi vieläkään. 
Minä odotan. Ja odotan. Ajan valumista.

Massive attack

50,4kg
Se siis oli turvotusta. Helpotus pyyhkii ylitseni. Tästä on hyvä jatkaa rauhassa alaspäin.

 Haluan juhlia uutta vuotta 48kiloisena. Pienenä ja hentoisena. Sellaisena, joka humaltuu liian pienestä ja liian nopeasti. Joka kikattaa hermostuneesti ja pakenee horjuviin valheisiinsa.

Ten thousand lies and more

Aamu, vihdoinkin. Ahdistus tunkee jo uniini ja tekee rakkaasta harrastuksestani, nukkumisesta, yhtä helvettiä. Vaaka kirkuu minulle viisikymmentäYKSI pilkku neljä kiloa. Se tietenkin voisi myös olla enemmänkin, mutta se on silti niin paljon. Eikä minulle muutenkaan mikään riitä. ENKÄ MINÄ OLE HÄVIÄJÄ. Voisin tiivistää siihen koko elämäni tarkoituksen. Olla superlatiivi. Kaunein, paras, laihin. Älykkäin. Voittaja.

 Iltapäivästä kaupungilla jalkani yrittävät pettää altani ja syön kotimatkalla suklaapatukan. Kun ovi loksahtaa kiinni takanani syön loput joulutortut ja sen jälkeen oksennan pitkään ja hartaasti. Niin huolellisesti. Mitään ei saa jäädä jäljelle. Ei mitään. Lopetan vasta kun viimeiset sappinesteet korventavat kurkkuani ja taivun kaksinkerroin. Sydämeni hakkaa vähintään kahtasataa, mutta en ainakaan tälläkertaa oksentanut verta.

En halua luopua tästä tyhjyyden tunteesta.

Hello darkness, my old friend.

Haluaisin niin paeta itseäni. Tätä päivää ja todellisuutta joka iskee vasten kasvoja. En ole voinut syödä mitään. Olen treenannut salilla kaksi ja puoli tuntia ja kuluttanut siinä ajassa 1200kcal. Mutta se ei riitä. Ei enää. Se ei riitä muuttamaan sitä totuutta että olen lihonut. Ehkä vain muutaman kilon, en tiedä koska en ole käynyt vaa'alla, mutta silti. Huomaan itsessäni jokaikisen ylimääräisen ekstra millimetrinkin ja minä tiedän ETTÄ OLEN LIHONUT. Kahdessa päivässä. Voiko kahdessa päivässä lihoa? Ei varmaankaan, ehkä tämä on turvotusta. Mutta jos en toimi ripeästi, se pysyy.

 Voin niin pahoin henkisesti, että se muuttuu fyysiseksi. Oksetukseksi. Ruoan ajatteleminenkin saa aikaa sanoinkuvaamattoman huonon olon. Yritän olla koskematta itseeni, makaan sängyllä ja odotan. Tapan aikaa. Odotan huomista ja sitä, että pääsen taas salille. Odotan, että turvotus laskee. Yritän pitää sisällä vellovaa ahdistusta edes jotenkin kurissa. Syön tämän viikon pelkkiä pussikeittoja. Niin, niin minä teen. Nämä kilot lähtevät niin nopeasti kuin tulivatkin. Jos ne ovat turvotusta, tähän ei mene edes viikkoa.

Well well Miss Piggy. Happy now ?

It was four songs and a fight

Hyvä olo. Ohimenevä, kupeissa hiipivä väristys. Tunne elämästä. Tänä yönä en sammuta valoja, yöllinen ahdistus ei ehkä saa minua.

 Tämä on kapina. Epäonnistunut vallankumous. Revin itseni irti sairaasta arjesta, vielä hetki ennen kuin se löytää minut uudestaan. Vielä hetki. Väräjävä tunne tulevasta ja toivosta. Haluan olla vielä kerran se, joka tarttuu kiinni sen helmoihin epätoivoisesti ja viimeisillä voimilla. Edes sen pienen ja väräjävän hetken. 

Aamulla sumuisin silmin löydät minut uudestaan. Karkulaisen. Kyllä routa tämänkin porsaan kotiin ajaa.

I want nothing

Ensimmäinen seesteinen aamu pitkään, pitkään aikaan. Käyn vaa'alla enkä tunne mitään, vaikka se näyttää viisikymmentä pilkku viisi kiloa. Niin tunteeton, loppuunajettu olo. Ei minua, ei ruokaa. Ei pakkoliikuntaa, ei mitään.

Tänään minä vain olen. Tänään minulla ei ole velvollisuuksia. Saan sulkea silmäni kun niin haluan, enkä suunnittele huomisen ruokia. En ajattele ruokaa. Tänään minua ei ole. Tänään suljen käteni teekupin ympärille ja unohdan.

Minä rakastan tätä päivää
ja tämän päivän tyhjyyttä.

Every night, every day

Herään aamuyöllä ahdistukseen enkä pääse siitä eroon millään vaikka teen 150 kyykkyä. Epätietoisuus kalvaa minua, en ole käynyt vaa'alla kohta viikkoon. En ole uskaltanut. Olen vain kärsinyt järkyttävistä ahdistus kohtauksista. Sellaisista jotka tunkevat joka soluun ja repivät halki. Sellaisista jotka saavat rukoilemaan pois pääsyä tästä maailmasta.

 Ei tähän hulluuten auta enää mikään lääke tai kipu. Ei huutaminen tai kitkerältä maistuvat kyyneleet. M i n ä  h a j o a n.

Kun ahdistus helpottaa kuristus otettaan sen verran että kykenen itkemään, minä uusin jokaikisen lupaukseni ja valani. Ei enää oksentamista. Ei mitään, ei ruokaa eikä minua. Me emme vain sovi yhteen.
Kaiken lopuksi kuiskaan vain hiljaa:
  Anteeksi äiti. En minäkään tätä halunnut.

Minä haluan vain kutistua niin pieneksi ja kadota. Paeta tätä pahaa oloa.
Minä muserrun tämän kaiken alle. Kokonaan.
Yritän venyttää viimeisiä sekunteja, täytyy lähteä suorittamaan lisää.
Täytyy treenata kunnes melkein pyörryn, treenata kunnes oksennan.
Kuunnella sitä, että minun pitäisi yrittää enemmän.
Samalla kun kehoni huutaa armoa jokaikisellä solullaan.
Kuka minua hallitsee? Mitä virkaa minulla enää on? Mitä on minuus?

Kuka minä olen?

You know where I belong

Aika valuu sietämättömän hitaasti kun odotan tulevaa. Tahmoen. En ole vielä päättänyt milloin saan syödä, ehkä huomenna, ehkä tiistaina. Ehkä en syö enää koskaan. Valtava ahdistus vyöryy ylitseni. Äänet sekoittuvat ja tuntuvat kivuliailta. Haluan huutaa. Haluan verta.
Niin paljon ruokaa minussa. Eilen. Muistot polttavat verkkokalvoja ja korventavat minua sisältä. Saastaa. Edes mahaa kuristava nälkä ei anna minulle anteeksi.

Jos en söisikään enää koskaan. Hyvästelisin joka ikisen maun ikuisiksi ajoiksi. Kuihtuisin sairaaksi kehitysmaa lapseksi. Kuolisin. Kaiken yltäkylläisyyden ja ruoan keskellä. Äidin pikku prinsessa joka ei halunnutkaan syntyä.
Välillä mietin, mikä minussa meni vikaan. Miksi minusta tuli tällainen ? Muistan vihanneeni itseäni aina. Mikä sai minut vihaamaan itseäni ? Murrosikä ehkä, mutta entä ennen sitä ? Varhaisimmissakin muistoissani muistan sen, kun kieltäydyin laittamasta shortseja, koska tunsin itseni niin isoksi kaverini rinnalla. Olin päiväkodissa tai eskarissa. Vihasinkohan itseäni jo silloin ? Häpesin ainakin. Olin liikaa. Olen yhä. 

Kylmä vanne kiertyy sydämeni jäänteiden ympärille. Minulla on taas kylmä.

May I introduce my worst enemy: myself.

Saisin tämän kaiken saastan pois itsestäni. Yksi pieni vessassa käynti ja se liukuisi kurkkuni kautta pois. Niin helposti. Niin vaivattomasti. Mutta en voi. En ole yksin tässä talossa. Yksi pienikin väärä ääni vessasta ja iso koneisto lähtee pyörimään. Minua epäillään muutenkin koko ajan. Äiti on kuullut tänään liian monta huomautusta siitä, kuinka poskeni ovat lähteneet ja kuinka olenkaan hoikistunut vuoden aikana. 

"Olet varmaankin laihtunut muutaman kilon, kun tämä mekko onkin sinulle noin iso." 
Niin. Niin olen. itseasiassa yli kaksitoista kiloa, mutta minä hymähdän ja myönnän, että on tässä ehkä muutama kilo tosiaan aivan vahingossa tippunut varmaankin. On ollut niin paljon koulutöitä ja harrastuksia. Niin, se lukio on niin aikaa vievää jos haluaa saada hyviä numeroita. Aivan, niin, joo. Pitää vaan yrittää muistaa syödä. Kyllä, niin. Minä hymyilen ulkoa opeteltua kiltin tytön hymyä ja nyökkäilen sopivissa kohdissa. Ruokapöydässä muistan kehua miten hyvää kantarellikastiketta sitä onkaan tehty. 
Tämä on aivan liian helppoa minulle.

Sisälläni riehuva tuli ei kuitenkaan sammu. Perunaa ja kastiketta. Ja vielä jälkiruoka. Ettäs kehtaatkin. Olisit vain jatkanut inttämistä että olet jo täynnä, kyllä ne olisivat lopulta varmasti uskoneet. Ei sinulla oikeasti mitään pakkoa siihen ollut. Pakko ei ole kuin laihtua. Lehmä. Katsokin, että teet tänään jumppaohjelman vielä toiseen kertaan ja poljet kuntopyörällä 1,5h.

Look in to my eyes, and feel what I feel

Kaon ja kaon, mutta lopputulos on säälittäviä veren ja syljen sekaisia möykkyjä. En saa ruokaa pois sisältäni. Kauhea, kuristava tunne. En saa oksennettua kuin verta. En saa sitä saastaa pois sisältäni. 
Jalkani tärisevät kun tiristän itsestäni viimeisetkin voimat. En ehdi salille, joten on pakko yrittää jumpata kaikki pois. Teen samaa ohjelmaa uudestaan ja uudestaan. Vielä 20 kyykkyä ja 20 pohjetta. Pakko jaksaa. Pakko. Vielä kerran alusta.

Katkeria kyyneliä. Minun piti olla parempi.

Illalla ehdin vielä jumpata lisää. 
Pakko ehtiä.
Pakko jaksaa.
Pakko kuluttaa.

Time to lie, again.

Niin paljon ahdistusta ja ruoan himoa. Kiellettyä himoa. Pää niin sekaisin kysymyksistä ja kalorimääristä. Voisin paeta ja sessioida tänään. Ja sitten treenata. Tai nipistää suuni tiukaksi viivaksi ja kieltäytyä kaikesta. Ja olla huomenna enemmänkin kuin tyytyväinen itseeni. 

Sinä sait minut tuntemaan eilen oloni liian hyväksi sanoillasi. Miksi teit niin ? Minun täytyy paeta taas. En ole vielä valmis päästämään irti tästä kaikesta. Älä hyväksy minua. Älä sano, että minun pitäisi syödä enemmän. Älä sano minua laihaksi.
Pelkään hyvää oloa, se antaa minulle liikaa vapauksia.

I know this is the part, where the end starts.

Mun piti olla niin vahva. Vahvoista vahvoin. Silti minä itken ja oksennan. Oksennan kunnes sappinesteet polttavat kurkkuani. Kunnes nieluni on taas niin verillä, että syöminen on vaikeaa. Ja sen jälkeen yökkäilen, kun nielen laksoja pienen yliannostuksen. Annan kännykkäni soida, ääneni on liian käheä jotta voisin vastata.
En jaksaisi olla enää esittää vahvaa, kun en sitä ole. Minulla on niin pieni ja mitätön, epäonnistunut olo. 
Miksi edes kuvittelisin, että pääsisin joskus bulimiasta tästä eroon ? En osaa olla edes vajaata viikkoa oksentamatta.

Minä vihaan tätä. Vihaan. Vihaan valehtelua ja ruokien piilottelua. Vihaan oksentamista, vihaan laksoja. Vihaan elämääni. Vihaan itseäni. Koska minähän tämän olen itselleni aiheuttanut. Ja minun syytähän tämä kaikki on.
Vihaan ruokaa.
Olen liian ylpeä myöntämään, että tämä kaikki on karkaamassa käsistä ja pahemman kerran. Ja minä tiedän, että tällä kertaa kukaan ei ole pysäyttämässä minua. Ja se pelottaa minua enemmän kuin mikään.

Don't forget who you are, whore.

49,2kg
Pureskele. Syö hitaasti. Syö vain sen verran kuin on pakko. Pärjäät varmasti ilman sitä omenaakin. Kun olet lopettanut, laita ruoat nopeasti takaisin kaappiin ja lähde keittiöstä. Selviä siitä. Makaa sikiöasennossa ja taistele itseäsi vastaan, ettet syöksyisi oksentamaan. Et syönyt mitään kiellettyä, kyllä se siitä. Hiljenna päässäsi huutavat äänet ja omatunto. Hiljennä se ääni, joka sanoo, että voisit syödä enemmänkin jos vain oksentaisit. 

Kaksi niin ristiriitaista ääntä sisälläni. Toinen vihaa minua kylläisen oloni vuoksi ja toinen houkuttelee syömään enemmän, koska aina on mahdollisuus oksentaa. Suljen itseni niiltä. En ole syönyt tänään liikaa, mahalaukkuni vain on pienentynyt ja oksentamaan en halua. Minun on vain vaikea hyväksyä täyttä oloa ilman, että oksennan. Vedän suuni viiruksi ja puristan nyrkkejäni niin, että kynnet tekevät viiruja kämmeniin. Muista miksi teet tätä, muista minkä takia. Muista numerot, muista...

Selviä. 
Suorita. 
Yritä enemmän,
vielä kerran.

Fast Blast

En tiedä pystynkö ikinä puhumaan tästä, miten en enää uskalla syödä edes omenia kun niissä on niin hirveästi kaloreita. Pelkään, että joku sanoo tietävänsä miltä minusta tuntuu. En halua, että kukaan tietää miltä tämä helvetti tuntuu. Millaista se onkaan, kun vaa'an numerot vain pienenevät. Katoavat, haihtuvat ilmaan ja muuttuvat yhä olemattomimmiksi. Saako siitä olla iloinen ? Siitä on alle vuosi kun painoin 62 kiloa ja hieman yli. Minulla meni silloin hyvin, luulin että pääsisin pois bulimian otteesta. Etten enää oksentaisi ruokaa. Vaikka enhän minä silloinkaan itsestäni pitänyt, mutta kykenin kuitenkin jotenkin elämään. Kai. En ole aivan varma, minun päiväkirjani käsittelevät vain vaa'an lukemia ja muistot ovat niin hataria. Välillä olen niin hyvä tässä, että muistan asiat niinkuin olen kertonut niiden olevan.

Olen yrittänyt oppia hyväksymään sen, että en luultavasti tule koskaan suhtautumaan ruokaan normaalisti. Että en ehkä ikinä parane. Että en ehkä elä kovin vanhaksi. Ei se ajatus enää pelota minua niin paljoa. Ei niin kauaa kun saan olla laiha ja vielä laihempi. Niin ärsyttävän pieni. 
Se joka ei syö ja jos syö, niin tekee sen salaa ja yksin. 
Se jonka päähän ei mahdu muuta kuin oma napa ja syöminen, tai oikeastaan sen välttely. 
Se joka ei kestä olla olemassa ja tuntee olevansa aina liikaa.
Se jonka kasvoille on jähmettynyt kylmä hymy ja joka kertoo huonoja vitsejä. Puhuu ja puhuu. Mistä tahansa, mutta ei itsestään. Kuuntelee ja nyökyttelee. Ymmärtää ja neuvoo. Huolestuu ja välittää.

I'll sacrifice my everything

49,7kg
 Se kutittaa minun mahaani ja lanteita, kutsuu minua. Tule tänne, ota yksi pala. Yksi pieni pala vain. Mutta en ota, koska tiedän että yksikin pala murtaa tämän muurin. Tunnen vieläkin, kuinka päivällä syömäni saasta imeytyy minuun ja se oksettaa minua. Se yrittää asettua mun reisiin ja vatsanseudulle. Yritykseksi jääköön.

 Olen päättänyt syödä joka toinen päivä 200kcal ja joka toinen päivä lähemmäs 1000kaloria. Huijaan säästöliekkiä. Sinähän et minua saa. Ja minähän laihdun jos niin päätän. Ei minua voi estää enää. 

The dance of the dead

Napa painuu lähemmäs selkärankaa ja murahtaa minulle. Minä hymyilen tyhjää hymyä. En tiedä mitä pitäisi tuntea tai ajatella, en tiedä miten pitäisi olla. En pysty enää itkemään. Tajuntani vaeltaa todellisen ja unen rajamailla. Rakastan syömättömyyttä. Ei ruoka-aikoja, ei kalorimäärien pohtimista. Ei mitään.

Niin tyhjää ja tunteetonta. Ei-mistään välittämistä. Kohta tämä on ohi, sanokaa että on.

'cos i hate you, every single fucking part of you.

Ovi loksahtaa kiinni ja olen yksin. Show voi alkaa. Muistikuvat hämärtyvät kieppuviksi mauiksi ja ajantaju katoaa, muistan verensekaisen mössön mitä oksennan, muistan kuinka söin kunnes en enää pystynyt oksentamaan. Kuinka liikaa olinkaan. Salilla treenasin oksennuksen ja veren sekainen maku suussani ja vihasin itseäni niin paljon kuin vain voi. Kehoni huusi, minä treenasin. Ensimmäisen tunnin jälkeen menin vessaan ja oksensin taas. Olin kuluttanut vasta 600 kaloria, vaikka absoluuttinen minimi treenatessa on 1000. Jatkoin siis treenaamista kunnes en enää pystynyt. Heikko lehmä. Mutta kulutin silti 1000 kaloria. Jalkani tärisivät kun kävelin pois. Minun pitäisi yrittää enemmän. 

Huomisen meñu sisältää puolikkaan lautasellisen puuroa ja yhden annoksen tomaattipussikeittoa. Sessiointi vaatii yhden puhdistuspäivän. Aina.

Vihaan sinua ihminen.

It's raining more than ever

Vaaleaa leipää. Minun lautasellani, ilman voita ja juustoviipale päällä. Ryystän mautonta keittoa niin hitaasti kuin kykenen ja minua pelottaa. Lasken kaloreita päässäni yhä uudelleen ja uudelleen. En voi, en vielä, en kykene. En voi oksentaa täällä. Otan esiin kiltin tytön hymyni ja kysyn kaveriltani haluaisiko hän leipäni, kun keitto olikin yllättävän täyttävää. Hän haluaa ja sydämeni kevenee. Vielä viimeinen kuiva salaatinlehti ja voin paeta tästä paikasta ja tilanteesta.

 Mun on pakko lisätä kalorimäärää hitaammin. En kestä tätä tulta mun sisällä, miten se riehuu ja huutaa että mä olen luuseri, läski ja säälittävä huomiota kerjäävä pikku huora joka ei edes ansaitsisi ruokaa. Se kaivaa mun sisintä jokaikinen hetki eikä anna mun edes nukkua rauhassa. Mä yritän rauhoittaa sitä kertomalla, että en syönyt tänään kuin puolet aamupuurostani ja koulussa söin vain kauhallisen keittoa ja salaatinlehden. Mutta se ei lopeta, koska söin eilen leipää. Tummaa leipää. Mutta leipää kuitenkin. Ja se on kiellettyä. Taisit vielä vitun läski laittaa levitettä sen päälle, eikö niin ? Niin, niin minä tein. Ja pidin sen kaiken sisälläni. Ja siksi mulla on koko ajan niin hirveän ahdistava olo. 

Äläkä koskaan yritä puolustella, että se mukamas olisi 'vain' leipää. Sinä et syö sitä. Piste.

Can't breathe

50,3kg
Mun on päästävä pois täältä, mun on opeteltava olemaan, opeteltava syömään. Opeteltava elämään. Mun pää ei kestä enää sitä, että en pysty nukkumaan öisin koska mun päässä pyörii tuhat ja yksi ateriavaihtoehtoa kalorimäärineen. Mua pelottaa jopa aamuinen puuro joka tuijottaa mua ikuisuuksiin pöydässä syyttävänä. Mun on pakko nousta ylös, muuten tää ahdistus musertaa mut liian pieneksi.

 Maistelen hitaasti ja yritän pureskella. Ei liikaa ruokaa, mutta kuitenkin ruokaa. 
1000 kaloria päivässä. Hirvittävä määrä, kauhea. Peruskulutukseni on 1480 joten en kuitenkaan voi lihoa. En halua pilata aineenvaihduntaani ikuisiksi ajoiksi. Yritän kuunnella järkeni ääntä, mutta pimeä puoleni kirkuu ja huutaa, että olen sika. Saastainen ja ällöttävä, miss Piggy. 
Itken päivällisen jälkeen, koska tunnen olevani niin liikaa. En enää tiedä, mitä kutsua kontrolliksi. En osaa elää ilman nälkää. En halua tuntea itseäni täydeksi. 


Haluaisin vain luovuttaa. Olen jo hävinnyt tämän elämän.

Without a choice

Inhoan nestemäisiä laksoja, ne maistuvat niin pahalta. Harmi, että tätä merkkiä joka ei vaurioita normaalia ruoansulatusta ei saa kuin nestemäisenä. Haluan pystyä pyyhkimään eilisen pois kehostani. Puhdistumaan ruoalta. En voi syödä mitään kiinteää pariin päivään, pitää päästä takaisin ruotuun. Takaisin pinnan alle, pois täältä ruokahelvetistä, turvalliseen keveyteen. 

 Perjantaina olen taas kepeä, enkä kompuroi ja kompastele. En ole enää saastunut ja tuttu heikotus keinuttaa askeliani. Vahva ihminen. Entistä parempi. Ja pieni, niin pieni ja hentoinen. Puren hampaat yhteen ja keskityn vihaamaan ruokaa ja täysinäistä oloa. Kun oikein keskityn, se alkaa myös tuoksua ja näyttää ällöttävältä. Kunpa vain mahani kurina ei paljastaisi minua.

Puppenmädchen müssen lächeln

Niin saastainen olo. Ruokittu olo. Minä vihaan ruokaa. Vihaan maistaa, vihaan kaikkea siinä. Niin kauan olen elänyt makujen orjana. Ne eivät hallitse minua enää koskaan. Vihaan jokaikistä hetkeä jolloin minun on pakko syödä. Alistua. Luovuttaa.

 Pidin eilen ruokapäivän, koska olin säästöliekillä. En ole voinut syödä tänään mitään yhdeksän jälkeen aamulla. Ei ole tarpeeksi nälkä. Olo on saastainen. 

Haluaisin huutaa koko maailmalle sen, miten paljon vihaan tätä kaikkea. Miten paljon inhoa hymyni alle mahtuu. En osaa puhua. Yritän pudotella tietoa pieninä palasina, mutta tunnen itseni säälittäväksi huomion kerjääjäksi. Olen vielä liian iso, jotta kukaan edes uskoisi. Olen liian normaalin kokoinen. Ja se repii minua sisältä niin paljon. 
"Ihan hyvä" ja "normaali". Niin säälittävän kaukana siitä mitä minun piti olla.

Broken people living under loaded gun

48,5kg
Alas meni niin että romahti. Alhainen luku johtuu tosin nyt osin krapulasta. Mutta se on silti niin ihanan vähän. Vähemmän kuin koskaan. Antakaa mun mennä pohjalle. Niin syvälle. Niin alas, niin kevyeksi kuin mahdollista.

  Ajatukseni kiertävät sokeana ympyrää, enkä saa niitä kiinni millään. Minulla on nälkä ja samalla ei ole. En tunnista halujani. En tiedä mitä haluan. Päätäni särkee ja haluan vain huutaa. En tiedä miten päin olla. Haluaisin syödä niin paljon ruokaa, mutta kurkkuni on niin kipeä etten voi oksentaa. Ja jos ei voi oksentaa, ei voi syödä. 
Minut on sidottu typeriin sääntöihini jotka määräävät jokaikisen liikkeeni ja haluni. Oloni on niin sietämättömän kevyt ja en voi olla silittelemättä kylkiluitani jotka kuultavat hieman paitani läpi. Rakastan laihtumista, mutta inhoan laihduttamista.

Tomorrow i'll be gone

49,5kg
On lauantai. Ja kaikkialla on niin hirvittävän kylmää. Ja minä olen taas pienempi, kuten lupasin.  Minä tein sen.

  Mahani kuroutuu sisäänpäin enkä jaksa nousta ylös, koska minua heikottaa niin paljon. Välillä mietin, onko tämä kaikki tämän arvoista. Kyllä, kyllä on. Mikään ei ole ihanampaa kuin laihuus. Ja eihän minun päähäni muuta mahdukaan. 

Aamupuuro odottaa minua. Kylmänä ja limaisena. Kuvottavana merkkinä siitä, miksi en ole jo täydellinen.

Perfection is terrible, it cannot have children.

50,1kg
Vielä mun luut puhkoo ihoa joku päivä. Mä vannon ja lupaan sen itselleni. Maailma keinuu kun nousen ylös, kuin nyökytellekseen:"hyvä tyttö". Peilaan vielä kerran kylkiluitani ja tiedän, että ne näkyvät huomenna vielä paremmin.

  Teetä, niin paljon teetä. Voisin elää sillä päivästä toiseen, mutta valitettavasti välillä on pakko syödä jotain. Enhän halua ruveta pyörtyilemään, se herättäisi liikaa uteliaita katseita. Ei, ei, tämä on minun oma bisnekseni, enkä jaa sitä kenenkään kanssa.

Through the black light

50,3kg
Vitun läski, et sitten tuon parempaan ole pystynyt ? Turha itkeä läskejä, omaa syytäsi ne ovat. Sinä ne kaikki ruoat olet itse syönyt. Ei tuollainen porsas ainsaitsekaan olla laiha. Olisit varmasti eilen selvinnyt aivan mainiosti vähemmälläkin. Ei selittelyä. Vaaka ei valehtele. Kaikki on sinun vikasi. Itke vain, säälittävä pikku paska, mutta muista että se ei muuta tilannetta miksikään.

  Lauantaina se on jo vähemmän. Minulla ei ole varaa läskeillä tämän enempää. En kestä itseäni, inhoan turvonnutta oloani. Itseinho on niin valtava, että se kuihduttaa ruokahaluni. En halua syödä, en ainsaitse ruokaa. Likainen huora, niinkuin aina. Se kutsumanimi tulikin tutuksi jo yläasteella. 
Kylmyys ei sammu vaikka juon teetä. Lämmitän käsiäni kupin reunoilla ja tiedän, että vajoan vielä alemmaksi. Vielä syvemmälle tähän helvettiin. Syvemmälle kuin koskaan ennen.
Vielä minä sinut nitistän. 
Gramma kerrallaan.
Niin laihaksi,
niin pelottavan..
Täydelliseksi.