Neljäs päivä kuivilla, ei oksennuksia, ei ahmimisia. Pelkään vain niin paljon, että jossain vaiheessa en enää pystykään tähän ja syön paljon. Liian paljon. Minulle on monen vuoden aikana kehittynyt "taito" syödä, vaikka tunnen oloni liian täydeksi. Maku vie minut täydellisesti mukanaan, enkä pysty hallitsemaan itseäni. Litra jäätelöä, pizzaa, paahtoleipää, oikeaa voita, suklaata, pähkinöitä, kaikkea sekaisin. Kun oksennan sitä riemunkirjavana mössönä, en voi muuta kuin tuntea suurta avuttomuuden tunnetta.
Olen perustanut lähes koko elämäni sille, että pystyn kontrolloimaan kaikkea. Tunteitani, mielihalujani, sitä miten kehoni jaksaa ja niin edelleen. Kun yhtäkkiä tajuankin, että ruoan edessä olen avuton, en enää tiedä mitä tehdä.
Pakko selvitä.
Pakko olla hyvä.
Pakko olla ihana.
Pakko olla superlatiivi.
Jos olisin josku voinut valita toisin... Mutta kun ei minun elämääni kuulu vaihtoehtoja. Sen on mentävä niinkuin minä sanon. Minä tulen olemaan kaikkea, mitä olen aina halunnut. Kaikkea.
Rakastakaa minua. Hyväksykää minut. Elämäni on suoritus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti