Let's face it

Olo on tyhjä. Lähdin koulusta aikaisemmin, en kestänyt enää sitä musertavaa olotilaa. tuntui kuin seinät ympärilläni olisivat vain kokoajan puristaneet minua enemmän ja enemmän kasaan. Heikotti. Alhainen verensokeri saa kaiken tuon aikaan ja kotiin tultuani söin ja oksensin ja söin ja oksensin ja söin ja oksensin. Niin paljon. Ja silti niin vähillä kaloreilla.

 Minun täytyy vain yrittää pitää itseni kurissa. Etten ahmisi/oksentaisi niin usein, koska se häiritsee laihdutustani. En pysty laskemaan tarkkoja kaloreitani sessioistani koska en tiedä paljonko sisälleni jää, vaikka oksennan aina kunnes mitään ei tule ulos. Tiedän kuitenkin, että pieni osa ruoasta kerkeää sulaa ja imeytyä minuun. Sen takia en uskalla syödä enää koko loppupäivänä.
Olen niin sekaisin. En tiedä miten syödä, en ole koskaan oppinut mitään normaalia rytmiä siihen. Minulle ei ole kerennyt vakiintua biologista normaalipainoa. Olen vain sekalaisten sääntöjen ja hulluuden tulos. Minulla ei ole aavistustakaan, minkä kokoinen olisin jos en olisi sairastunut. En osaa olla surullinen siitä enää, olen oikeastaan hyväksynyt sen, että minulla ei tule ehkä koskaan olemaan normaali suhde ruokaan. 
Tunnen itseni niin tyhjäksi. Kuin ympärilläni olisi muuri joka estää normaalin kommunikoinnin ja tunteet. Kuin se ohjaisi jokaista liikettäni ja tunkisi sanat suuhuni kun minulta kysytään jotain. Haluaisin huutaa koko maailmalle, että vihaan tätä. Vihaan elämistä, vihaan itseäni, vihaan olla. Haluaisin itkeä ja halata jotakuta joka välittää. Haluaisin vuodattaa tämän kaiken paskan pois itsestäni ja kerrankin kertoa miltä minusta oikeasti tuntuu. Mutta en voi. En osaa.