Jäin yksin kotiin. Rutiininomaisesti, vanhasta tottumuksesta, heti kun ovi loksahti kiinni syöksyin keittiöön. Ruokahumala, lisää makua. Halusin sen kaiken, aivan kaiken ja sainkin. Kun tajusin mitä tein, oli jo myöhäistä. Olin jo vessassa, kun veren kyllästämä oksennus herätti minut todellisuuteen. Söinkö mitään punaista ? Ei, en syönyt. Mutta en voinut jättää tyjennystä kesken, olin jo syönyt päivän kalori kiintiön täyteen. Lopetin vasta kun vatsahapot polttivat kurkkutorveani enkä saanut enää mitään ulos.
Oloni oli niin tuttu, kuin olisin palannut pitkän matkan jälkeen kotiin. Olin pyörtyä, kun nousin ylös täristen. Kyllä, näin minut oli tarkoitettu elämään.
Kunpa aika kuluisi nopeammin, päiväni kuluvat sietämättömästi odotellessa seuraavaa, laihempaa päivää. Vannoinkohan minä taas kerran, että tämä jäisi viimeiseksi kerraksi ?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti