Like heroin

50,4kg
Laske kiltti, laske laske laske.  Minun on pakko päästä 49 kilon puolelle viikonloppuun mennessä. Minun täytyy näyttää vähemmän läskiltä possulta. Jokaikinen gramma jonka saan pudotettua on tärkeämpi kuin koskaan. Haluan kerrankin yrittää näyttää sievältä mekossani, enkä siltä kuin olisin ahtanut päälleni jonkun säälittävä makkarankuoren.

 Keitän viisasten teetä ja käperryn sen lämpöön. Vielä vartti, niin minun pitää syödä ne säälittävät 300 kaloria jotka hiljentävät mahani äänekkään protestoinnin ja jättävät tilalle painavan syyllisyyden tunteen. Vielä ehdin muuttaa jotain suunnitelmassani. Jos kaapisinkin sen puuron vain roskiin ja leikkisin että söin sen. Ei, vessanpönttöön. Muuten äiti saattaa löytää sen. Tällä hyvitänkin sen pikkelsin jota otin ruokalassa salaattini sekaan. Syön muutenkin aivan liikaa. 
Mutta kun en syökään puuroa,niin sitten voinkin laittaa hieman mysliä jogurtin sekaan. Mutta aivan vähän vain. Mysli on niin petollisen energia pitoista. Mutta oikeastaan jos laitan mysliä, sitten pitää luopua omenasta. Apua, nyt minä sekoan jo laskuissa. Mutta puuroa en syö.

Higher off the ground

50,2kg
 Aamupuuro painaa syyllisenä mahassani, en olisi halunnut syödä sitä. Haluaisin vain elää rauhassa ruoalta, ilman että kukaan puuttuisi syömisiini. Se, että poskeni ovat kuulemma kuopalla ei pitäisi olla syy tai oikeutus kytätä syömisiäni kenellekään. Olen tehnyt töitä tämän eteen, en anna kenenkään pilata tätä. Olen hyvästellyt hiilihydraatit, tai ainakin oksentanut ne kaikki jotka olen syönyt. Sen takia minun turvonneet hamsterinposkeni ovat alkaneet laskea. Ja minä pidän siitä.

 Minulla on ikävä tunteita. Sitä aikaa kun välitin ja rakastin. Kun pystyin ottamaan kohteliaisuuksia vastaan ilman, että tulkitsin ne ironisiksi. Olen ollut liian syvällä, liian kauan. Minuun ei mahdu tunteita enää, olen liian täynnä itseäni ja syömisiäni. Liian jäässä välittääkseni kenestäkään tarpeeksi. 


Haluaisin niin rakastua vielä joskus. Ehkä sitten, kun olen tarpeeksi laiha. Ehkä.

She waited for love, but there wasn't anybody

50,7kg
800grammaa vielä pois niin saan nauttia numerolla neljä alkavista luvuista. ♥ 

Mitä alemmas pääsen, sitä enemmän kaikki tuntuu olevan liikaa. Tulen niin pienestä täyteen nykyisin, mutta en uskalla syödä useammin. Olen lopettanut omenien syönnin ja siirtynyt mandariineihin, koska niissä on vähemmän kaloreita. Olen taas antanut homman salavaivihkaa karata käsistä.

Sämpylät kaapissa kuiskailevat nimeäni, mutta kierrän ne kaukaa. Pakko pitää välipäiviä, pakko. Eikä tämä jäätävä kylmyys lopu millään, kalpeat sormet vaihtavat väriä sinertävään ja minä pelkään taas kerran.

Keep it cool at the freakshow

50,9kg edelleen.
Se laskee vielä. Tiedän sen. 

  En osaa päättää onko tämä päivä onnistunut vai ei. Olen oksentanut kaiken mitä olen syönyt, eli olen pitänyt tänään kahdet sessiot. En aio syödä tänään enää mitään ja lähden kohta treenaamaan. Ehkäpä huomenna vaaka näyttää olenko onnistunut.

Kaikki ne tuhannet ihanat maut, en voi olla rakastamatta niitä. Ruoka humaltaa minut, kaikki on täydellistä sen hetken ajan kun päästän itseni kontrollistani. Se makujen harmonia, ei yhtäkään kevyt tuotetta. Rasvaa ja sokeria. Voi kuinka rakastankaan sitä kaikkea. Todellisuudentajuni alkaa hävitä jo siinä vaiheessa, kun tärisevin käsin voitelen ensimmäistä paahtoleipää oikealla voilla. Muutun mauiksi ja rakastan elämää.
Todellisuus iskee vasta vessassa, mutta en osaa katua kuin vasta silloin kun sappinesteet polttavat kurkkuani. Uskottelen itselleni, että kaikki on hyvin niin kauan kuin kykenen pitämään välipäiviä.

She paints on a smile

50,9kg
 Muutaman gramman verran parempi ihminen, taas. Kohta saan siirtyä luvulla neljä alkaviin numeroihin vaa'assa. Peili myhäilee ja on tyytyväinen kurisevaan mahaani. Hyvä tyttö, hyvä.

 Vihreää teetä. Ei sokeria, eikä hunajaa. Minun täytyy keskittyä olemaan sietämättömän kevyt. Ja sen teen. Tukehtukaa rasvaisiin munkkeihinne, minulle riittää laihuus. Olen jotain mitä te ette ole. 

Let's face it

Olo on tyhjä. Lähdin koulusta aikaisemmin, en kestänyt enää sitä musertavaa olotilaa. tuntui kuin seinät ympärilläni olisivat vain kokoajan puristaneet minua enemmän ja enemmän kasaan. Heikotti. Alhainen verensokeri saa kaiken tuon aikaan ja kotiin tultuani söin ja oksensin ja söin ja oksensin ja söin ja oksensin. Niin paljon. Ja silti niin vähillä kaloreilla.

 Minun täytyy vain yrittää pitää itseni kurissa. Etten ahmisi/oksentaisi niin usein, koska se häiritsee laihdutustani. En pysty laskemaan tarkkoja kaloreitani sessioistani koska en tiedä paljonko sisälleni jää, vaikka oksennan aina kunnes mitään ei tule ulos. Tiedän kuitenkin, että pieni osa ruoasta kerkeää sulaa ja imeytyä minuun. Sen takia en uskalla syödä enää koko loppupäivänä.
Olen niin sekaisin. En tiedä miten syödä, en ole koskaan oppinut mitään normaalia rytmiä siihen. Minulle ei ole kerennyt vakiintua biologista normaalipainoa. Olen vain sekalaisten sääntöjen ja hulluuden tulos. Minulla ei ole aavistustakaan, minkä kokoinen olisin jos en olisi sairastunut. En osaa olla surullinen siitä enää, olen oikeastaan hyväksynyt sen, että minulla ei tule ehkä koskaan olemaan normaali suhde ruokaan. 
Tunnen itseni niin tyhjäksi. Kuin ympärilläni olisi muuri joka estää normaalin kommunikoinnin ja tunteet. Kuin se ohjaisi jokaista liikettäni ja tunkisi sanat suuhuni kun minulta kysytään jotain. Haluaisin huutaa koko maailmalle, että vihaan tätä. Vihaan elämistä, vihaan itseäni, vihaan olla. Haluaisin itkeä ja halata jotakuta joka välittää. Haluaisin vuodattaa tämän kaiken paskan pois itsestäni ja kerrankin kertoa miltä minusta oikeasti tuntuu. Mutta en voi. En osaa.

I want it all

Ruoka painaa mun mahaa, mun kurkkua. Mua pelottaa, että mä lihon vaikka tämän päivän syömiset heiluvat 900-1000 kalorin välillä ja vaikka mä olen menossa treenaamaan ne kaikki pois. En tiedä uskallanko vaa'alle huomenna. Mä tärisen kylmissäni ja pelkään elämää ja kuolemaa. Mä olen niin heikko ihminen. Liian heikko tähän maailmaan.

Mun on pakko kuluttaa ainakin 1250 kaloria salilla. Mähän vain lihon tätä tahtia. Peilikuva ilkkuu mulle enkä mä uskalla katsoa sitä silmiin. Mä kyllä onnistun. Mä en anna periksi ja aloitan vaikka joka päivä alusta jos tarve vaatii. Mä en luovuta, mä en voi. En enää.

Now everythings cool as long as i'm gettin' thinner

51,2kg
Mittapäiväkirjani mukaan tämä on alin lukema vaa'assa koskaan. Onnen läikähdys. Minä hallitsen tilannetta, viimein. Aamupuuroni ällöttää minua, en haluaisi syödä sitä. Syön kuitenkin puolet. Tästä päivästä tulee vielä hyvä.

  Peilikuvani palvoo vaa'an numeroita ja oloni on euforinen. Miten pieneksi saankaan itseni vielä kutistettua, aika näyttää. En tarvitse muuta. Minulle riittää laihuus.

Not again

Yksin. Paljon makua, sumeita muistikuvia. Mitä tapahtui ? Tarraan hatariin muistikuviin ja yritän saada niistä selvää, miten paljon oikein söinkään, kuinka kauan tällä kertaa oksensin ? Olo on tyhjä. Vielä olisi aikaa toiselle kierrokselle. 

En uskalla lähestyä keittiötä. Viiltävä kylmyys ei lähde vaikka makaan 2 peiton alla ja ylläni on villapaita ja huppari. Se tulee sisältäpäin.
Saako itseään pelätä ?

Beiß mich, kratz mich, beiß so fest du kannst,

51,9kg
Minun pitäisi olla tyytyväinen, koska paino on alimmillaan ehkä n. puoleen vuoteen. Mutta en osaa. Olen liian ahne. Kohtuuttomuuden tytär. Haluan kaiken, heti.

 Haluan niin syvälle, alas syövereihin, kuin mahdollista. En välitä, en tunne. Olen jäätä. Minulla ei ole ihmisarvoa ennenkuin olen maksanut velkani pois. Kaikki ne suunnattomat tonnit ruokaa mitä olen joskus syönyt. 
Silti, silti kadehdin salaa ihmisiä joille ruoka ei merkitse mitään. Jotka vain syövät. Jotka nauttivat makuja, eivätkä kaloreita. Olen niin suunnattoman katkera. En pysty enää koskaan samaan, olen polttanut muistiini jokaikisen kaloriarvon, kehittänyt yhteenlasku taitoni ylivertaiseksi ja liian tietoinen ravintoarvoista. Olen ylittänyt rajan. 
Tätä polkua  voi kulkea vain yhteen suuntaan.

I can't wait

Taas niin kylmä. Lämpimästi pukeutuminen ja peiton alle hautautuminen ei auta. Odotus ei auta. Viileä iho ei lämpene. Vilun väristykset kulkevat ympärilläni ja tiedän, että kohta pitää taas lähteä ulos. Lisää velvollisuuksia. Kyllä minä vielä tästä päivästä selviän. Ja huomisesta. Sen jälkeen enää yksi aamu ja sitten on viikonloppu. Vaikka en minä silloinkaan lepää. Pitää pysyä liikkeessä, että keskittyminen ei herpaannu.

Vielä joskus olen kaikkea. Edessä on vain vielä niin pitkä ja niin paskainen tie. Haluan olla laiha, edes kerran elämässäni. Vaikka lihoisin takaisin, vaikka kuolisin siihen, kunhan saan olla edes hetken laiha. Tuntea millaista se on, kun kaikki vaatteet näyttävät päällä hyviltä. Kun on nujertanut vaa'an luvut. Kun tietää, että kaikki kadehtivat salaa.
Minä haluan. 

I'm ok, i'm ok.

52,1kg
Päätin, että olen tarpeeksi terve mennäkseni treenaamaan. Ja niin olinkin. Kaipasin liikuntaa koko viikonlopun, se on minulle eräänlaista terapiaa kun saan tiristää itsestäni kaikki mehut ja tuntea onnistuneeni jossain. 2 tuntia meni yllättävän nopeasti ja nyt on raikas ja hyvä olo. 

 Elän päivää kerrallaan, vaikka joulu vilahtaa välillä pelon sekaisissa mitä jos -alkuisissa ajatuksissani. Yritän olla hotkimatta menestystä liikaa, hiljaa hyvä tulee, minulla on aikaa. Niin hiljaa, päivä päivältä, opettelen pureskelemaan ruokaa hitaasti, vaikka vieläkin välillä unohdan ottaa mitään juotavaa ruoan kanssa. Päivä päivältä talletan lihasmuistiini uusia rutiineja. Lakkaan lisäämästä ostoslistaan myslejä ja muroja, suljen silmäni vaaleilta jauhoilta. Yritän nauttia mausta ilman, että havahdun yhtäkkiä vessasta oksentamasta. Päivät valuvat mustanharmaina eteenpäin. Muistankohan tästä jälkeenpäin mitään muuta kuin lukuja? Muistikuvat ovat niin utuisia ja hajoavat, jos niihin yrittää tarttua. 
Olen tyytyväinen siihen, että voin lopettaa syksyni tähän ja vajota hitaasti talveen ja sen suorituksen täyteiseen horteeseen.

Tiedättehän, pieni on kaunista.

When reality isn't enough

Olen pienentynyt. Tiedän sen mittaamattakin, peilaan jokaisen kurvini ja kaarini aamuisin peilin edessä ja kun haukankatseeni pyyhkii armottomasti mahan seutuani huomaan eron entiseen. Hieman lähempänä tavoitetta, taas. Olen kilon päässä siitä mitä olen parhaimmillani ollut. Kun saavutan sen, on kaikki sen jälkeen ohuempaa ja laihempaa kuin ennen. Uutta ja tuntematon onnistumista. Miten odotankaan sitä. Menestyksen maku sekoittaa pääni taas kerran ja vangitsee huulilleni tutut fraasit ei, kiitos ja olen jo täynnä.

Eilinen on unohdettu, miljoonien valovuosien päässä. Lakkaan olemasta se kömpelö ja tukeva, onneton tyttö joka jäi aina viimeiseksi huutojoukkueissa. Tänään olen vahvempi ja parempi. Minua ei saa murtumaan enää mikään. Ei niin kauan kuin peilikuvani myötäilee ja hymyilee onnistumisen kyllästämää omahyväistä hymyään jota niin rakastan. 
Olen taas minä.

I'm so happy, 'cos today i've found my gun.

Ääni on käheä ja kurkkua polttaa. Hengitys rahisee eikä käsien tärinä lopu vieläkään. Yritän olla muistamatta mitään. Syljessäni on vieläkin verta, minua pelottaa.

Jäin yksin kotiin. Rutiininomaisesti, vanhasta tottumuksesta, heti kun ovi loksahti kiinni syöksyin keittiöön. Ruokahumala, lisää makua. Halusin sen kaiken, aivan kaiken ja sainkin. Kun tajusin mitä tein, oli jo myöhäistä. Olin jo vessassa, kun veren kyllästämä oksennus herätti minut todellisuuteen. Söinkö mitään punaista ? Ei, en syönyt. Mutta en voinut jättää tyjennystä kesken, olin jo syönyt päivän kalori kiintiön täyteen. Lopetin vasta kun vatsahapot polttivat kurkkutorveani enkä saanut enää mitään ulos.
Oloni oli niin tuttu, kuin olisin palannut pitkän matkan jälkeen kotiin. Olin pyörtyä, kun nousin ylös täristen. Kyllä, näin minut oli tarkoitettu elämään. 

Kunpa aika kuluisi nopeammin, päiväni kuluvat sietämättömästi odotellessa seuraavaa, laihempaa päivää. Vannoinkohan minä taas kerran, että tämä jäisi viimeiseksi kerraksi ?

It's not just a game anymore

52,3kg

Ihanaa, olen näköjään viimeinkin saanut aineenvaihduntani toimimaan. Ainoa miinus on vain se, että minulla on kuumetta 37,3 astetta. Kyllä, lasken sen kuumeeksi koska normaalilämpöni heittelee 35,8-36,2 välillä.

 Seuraavan kerran käyn maanantaina vaa'alla. Yritän olla käymättä liian usein, koska kun käy harvemmin, painon putoaminen näkyy 'enemmän' kuin jos kävisi joka päivä. Eli jos käyt jokapäivä vaa'alla 4 päivän ajan ja paino putoaa 300g niin kaikkina päivinä paino välttämättä muutu miksikään, mutta jos käyt yhden kerran, niin huomaat että jes ! 300g lähtenyt. Ja se nostattaa motivaatiota minun mielestäni enemmän.

Tunnen sen, kun muutun kauniimmaksi joka päivä. Gramma grammalta ja kilo kilolta. Työstän itsestäni täydellisen, virheettömän ihmisen.  Maksan pois jokaikisen syödyn suupalan, teen tiliä aikaisemmista erehdyksistäni. Kyllä, näin sen pitää mennä. Kuinka suloista se onkaan, uskotella itselleen ettei tarvitse mitään.


Mutta millä hinnalla, siitä ei puhuta, sitä ei kerrota. Siitä vaietaan ja sen tietävät vain kalpeat katseet, jotka tunnistaa vain toinen samanlainen.

I know life isn't fair but this is fucking ridicolous

Olen niin väsynyt ja mulla on niin kylmä, että tekee mieli huutaa. Mä hieroskelen kohmeisia sormia yhteen kahden peiton alla ja hytisen. Ulkoilma on mulle liikaa, talvi on liikaa. Kaikkea on aina liikaa. Mä olen liian heikko tähän maailmaan.

Kurkku on kipeä, nyt se tosin ei johdu oksentamisesta, vaan siitä että olen onnistunut kylmettämään itseni. En halua tulla kipeäksi, en voi ! En pysty olemaan pois koulusta tai tipun kurseilta. Sitäpaitsi huomenna on salipäivä.
>>>Ei kurkkukipu estä salilla käymistä. Kehtaatkin ajatella luistavasi treeneistä, tiedät kyllä että yksi sortuminen johtaa toiseen. Ja sitähän sinä et halua, niinhän ? Kahlaa vain huominen läpi niinkuin suunnittelitkin.<<<

Pelkään huomista niin paljon. Taas ruokaa välteltävänä ja vielä erityisen paljon.

Liikaa hiilihydraatteja, liikaa kaloreita. Turhan rasvainen. Liian iso pala. 
Yksi kuppi teetä, kiitos. Ei, en halua muuta. Pärjään ihan hyvin tällä, ei minulla ole vielä nälkä TOISINKUIN EHKÄ SINUNLAISELLASI SINIVALAANKOKOISELLA NORSULLA LAKKAA PIINAAMASTA MINUA JA JÄTÄ MINUT RAUHAAN ELÄMÄÄN VAMMAISTA ELÄMÄÄNI RUOAN KESKELLÄ.
Älkää kyselkö syömisistäni, älkää tarkkailko niitä. Se ainoastaan ahdistaa, vituttaa ja saa tunteet pintaan.

My heartbeat is missing

Olen lopussa. Kaikkialla on niin hirveän kylmää. Tuntuu kuin verta ei riittäisi sormiin asti ja hengitys huuruaisi, vaikka todellisuudessa huoneeni lämpötila on 21 astetta.

http://www.2medusa.com/2008/09/bulimia-killswarning-graphic-pictures.html
Neljäs päivä kuivilla, ei oksennuksia, ei ahmimisia. Pelkään vain niin paljon, että jossain vaiheessa en enää pystykään tähän ja syön paljon. Liian paljon. Minulle on monen vuoden aikana kehittynyt "taito" syödä, vaikka tunnen oloni liian täydeksi. Maku vie minut täydellisesti mukanaan, enkä pysty hallitsemaan itseäni. Litra jäätelöä, pizzaa, paahtoleipää, oikeaa voita, suklaata, pähkinöitä, kaikkea sekaisin. Kun oksennan sitä riemunkirjavana mössönä, en voi muuta kuin tuntea suurta avuttomuuden tunnetta. 
Olen perustanut lähes koko elämäni sille, että pystyn kontrolloimaan kaikkea. Tunteitani, mielihalujani, sitä miten kehoni jaksaa ja niin edelleen. Kun yhtäkkiä tajuankin, että ruoan edessä olen avuton, en enää tiedä mitä tehdä. 

Pakko selvitä.
Pakko olla hyvä. 
Pakko olla ihana. 
Pakko olla superlatiivi.

Jos olisin josku voinut valita toisin... Mutta kun ei minun elämääni kuulu vaihtoehtoja. Sen on mentävä niinkuin minä sanon. Minä tulen olemaan kaikkea, mitä olen aina halunnut. Kaikkea.
Rakastakaa minua. Hyväksykää minut. Elämäni on suoritus.  

Only me

En ole oksentanut lauantain jälkeen. Olo on epätodellinen. Tuntuu kuin olisin ollut jo viikkoja oksentamatta, vaikka tosiasiassa olen ollut kuivilla vasta muutaman päivän. Kaikkein vaikeinta tässä on syömisen lopettaminen kun sen on aloittanut ja se, että joudun periaatteessa opettelemaan syömisen aivan alusta. Pitää muistaa pureskella, maistella ja juoda välillä jotain. Pitää opetella nauttimaan pienemmistä määristä. ENNENKAIKKEA pitää opetella syömään hitaammin. Olen liian tottunut ahmimaan mahdollisimman nopeasti mahdollisimman paljon ruokaa ja sitten tyhjentämään itseni. Kuulostaa varmaankin naurettavalta, että minun täytyy vielä 17-vuotiaanakin opetella perusasioita. Olen vasta lähiaikoina ruvennut tajuamaan miten hirveän monet asiat joita olen pitänyt aivan normaaleina, eivät olekaan niitä. Minun on pakko muuttua, sillä päätin, että ennen joulua minun on pakko painaa 51kg. Nyt minun on pakko onnistua.

 Syön nyt siis kolmesti päivässä. Aamulla puuroa (aineenvaihdunnan käynnistämiseksi), koulussa täyden lautasellisen salaattia + hieman salaatinkastiketta ja kotona iltaruoan (ei perunaa/pastaa/leipää/riisiä ellei ole aivan pakko). Treenaan myös joka toinen päivä 1,5-2,5h eli kulutan silloin 800-1300 kcal.

You are only a failure if you give up. Just remember that you only feel beautiful when you are a bit hungry, right ?

You made me not want to feel again

Ei niin paha päivä, vaikka kaloreita onkin tullut hieman enemmän kuin 800. Tärkeintä on se, että en ole oksentanut/ahminut hallitsemattomasti. Se antaa minulle toivoa, että joskus ehkä voisin syödä vapaasti. Tai ainakin, että pystyisin syömään ilman huolta oksentamisesta..

 Miettiessäni/muistellessaeni sitä miten laihdutinkaan viime keväänä sen 10kg tajusin, että pidin himoni kurissa syömällä mynthoneja ! Kahdessa mynthonissa on 7 kaloria ja koko askissa 71 kaloria. Jos jakaa yhden askin kahdelle päivälle, on mielestäni 35,5kaloria aika vähän siitä että saa minimoitua repsahduksensa. 
Mutta miksi siis juuri mynthoneja kun on myös läkeroleja yms. jotka ovat makeampia ja yhtä vähäkalorisia ? Tai miksei purkkaa ? No, juju piileekin siinä, että mynthonit eivät ole liian makeita. Niihin ei jää jatkuvaa himoa. Ja toimivat paremmin kuin purkka sen takia, että ne saa pureskeltua, nieltyä ja ne rouskuvat. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta ainakin minulle se on tärkeää. Sitäpaitsi, purkassakin on kaloreita ja yhdessä purkkapussissa on kaloreita jo yli 100 ! 
Mutta ei siitä sen enempää, vaikka voisinkin jauhaa kaloreista ja ruokasuosituksista ja siitä miten pitä(isi)ä syödä vaikka koko päivän. Ehkä vielä joskus päähäni mahtuu jotain muutakin c_c

Just me against myself

Treenasin tänään 2,5tuntia salilla ja kulutin 1300kcal. Olen päättänyt ruveta taas treenaamaan kunnolla ja yritän myös päästä eroon oksentamisesta ainakin vähäksi aikaa, se on nimittäin hyvin hankalaa turvonneen kurkkuni vuoksi. Ajattelin palata takaisin 800kcal päivinä jolloin en treenaa ja 800-1000kcal päivinä jolloin treenaan -linjalleni. Voi kuulostaa monen ns. pr0 anan korvaan isolta määrältä, mutta se on juuri sen verran alle kulutukseni että en mene säästöliekille ja aineenvaihduntani toimii, mutta silti laihdun. En jaksa enää uskoa siihen, että viikossa kilon laihtuminen olisi hyvä juttu, mulla on koko loppuelämäni aikaa laihduttaa ja siihen se varmastikin näillä näkymin menee, en kykene muistamaan milloin viimeksi EN olisi ollut laihdutuskuurilla. Ja sitäpaitsi jos syön liian vähän, en palaudu/jaksa treenata ja haluan kiinteän vartalon, en mitään hyllyvää ruokavaliolaihduttajan vartaloa.

Tavallisen kokoinen brittinainen samassa uimapuvussa

Cheryl cole uimapuvussa

On hyvin vaikeaa yrittää syödä vain hieman kerrallaan. Olen niin tapojeni orja. Hoen itselleni, että en voi oksentaa, en voi syödä tätä. Yritän elää keitolla ja mandariineilla, mutta leivät kaapissa huutava take me:ta. Varsinkin nyt kun vaaleat leivät kuuluvat älä syö -kategoriaan juuri sen takia, etten pysty oksentamaan ja niissä on liikaa hiilihydraatteja. Olen muutenkin hirveän hiilihydraatti kriittinen, olen aikoja sitten lopettanut makaronin/nuudelien/spagetin syömisen (ellei siis ole ollut mahdollista oksentaa..) perunaa syön välillä, mutta vain vähän. Yritän panostaa siihen, että söisin mahdollisimman usein keittoja ja kiinteää ruokaa syödessä lautasesta yli puolet olisi salaattia. Hiilareita saankin siis pääsääntöisesti kevytjogurteista ja myslistä jotka ovat ehkä suurin heikkouteni. Jäätelöä en tähän kategoriaan edes laske, koska en edes muista milloin viimeksi olisin syönyt sitä oksentamatta.
Näinhän se siis teoriassa menee. Olenkin tämän kokoinen vain siksi, etten pääse eroon vanhoista ruokatottumuksista ja tolkuttomasta oksentelusta/ahmimisesta.

Ainiin, jos joku miettii miten kulutan sen 2,5h salilla niin jotakuinkin näin:

Alkulämmittely:
-45min kuntopyöräilyä

Treeni:
-5min soutamista
-10min juoksumatolla 
-1h 5min crossailua

Loppuverryttely:
-10min crossailua erityyppisellä crosstrainerilla


+ tietenkin lopuksi venyttelyt ja vatsalihaksia sen mukaan miten jaksaa 15min.


Salilla millä käyn löytyy siis 3 erilaista crostraineria ja ne kuluttavat kaikki eri määrän kaloreita. Se jolla teen 1h 5min on luonnollisesti tehokkain. Etsinkin googlesta kuvat näistä asian tajuamisen helpottamiseksi:

Tällä treenaan 1h 5min

Ja tällä teen loppuverryttelyn.

On my own secret world

Kurkku on taas turvonnut ja kipeä, eli oksentaminen on kovan vaivan ja työn takana. En tiedä mitä tehdä. Voitte vain kuvitella miten hirveä paniikki se oli kun ahmimis kohtauksen jälkeen en pystynyt oksentamaan kuin n.1/4 osan siitä kaikesta ruoasta minkä söin. Treenasin tänään 2h salilla ja huomenna minimoin syömiseni. Koulussa hieman salaattia ja teetä, kotona tomaattipussikeittoa. Olo on vain niin sanoinkuvaamattoman iso.
Eli laitanpa postaukseen asiaanliittyvän kuvan muistuttamaan miten käy, jos ei huolehdi mitä suuhunsa laittaa.

 Johanna Tukiainen. Jos pitäisi valita yksi ihminen parhaimmaksi reverse thinsp0ksi niin se olisi hän. Kuten kuvasta näkyy, tuksu on ollut laiha ja ihan nättikin. Jos kadotan kontrollin, minulle voi käydä samalla tavalla. Ja sitähän en todellakaan halua.
Haluaisin olla terve, mutta myös laiha. Minulle se on mahdoton yhtälö. Noidankehä. Syömishäiriö pilaa ihmissuhteet, en uskalla päästää ketään lähelleni. En halua seurustella enkä ennenkaikkea _osaa_ ihastua. Se tuottaa ongelmia, koska esimerkiksi nyt kesän/syksyn aikana minulle on kertonut tunteistaan jo kaksi ihmistä. En haluaisi olla mikään jäänainen jolle ei kelpaa kukaan, mutta olen liian kiinni tavoissani ja uskottelen aina itselleni, että kukaan ei ole luottamuksen arvoinen. Eikä olekaan. Jokainen ihminen tulee jossainvaiheessa elämää puukottamaan selkään. Siihen voi mennä vuosia, ehkä pieni elämäkin, mutta jossainvaiheessa se tapahtuu. En tiedä, olenko ehkä väärässä, mutta näin minä asian luonnehtisin. Välillä vain tunnen, etten tarvitse ketään. Olen vahva ja itsenäinen, minusta on tulossa laiha ja jos joku saa tietää, se voi estää tämän kaiken.

Voin antaa sinulle vain kehoni, sieluni on jo varattu.
Ikuisesti. 

Body to die for

Koska päiväni on rullannut taas tismalleen niinkuin aina, voisin keskittyä tässä postauksessa hehkuttamaan Yo-Landin kroppaa. Hiustyylistä en erikoisemmin tykkää, mutta kroppa on aivan täy-del-li-nen.

 Täydellinen. Ei voi muuta sanoa. Varsinkin maha, ei yhtään mitään löllyvää.

Endless game

Marraskuu. Nyt jo. Aika kuluu ahdistavan nopeasti ja inhoan jo valmiiksi joulua ja tulevaa pakko mässäystä. Saan aina hirveät määrät suklaata joululahjaksi ja perinteenähän on myös että kaapit pursuavat ruokaa ja koko ajan on melkein pakko syödä. Vihaan sitä. Ja samalla rakastan, kunhan vain oksentaminen on mahdollista.

 Toivoisin, että voisin joku päivä kirjoittaa tänne olevani onnellinen ja tuntevani, että tiedän mitä elämältäni haluan. Mutta kuten sanottu, minulle ei kelpaa mikään. Ainakin jos on kyse minusta itsestäni. 

Uskottelen itselleni taas kerran
 että nälkä on kivun ohella vain tunnetila.