The way my life could be, the way my life should be

Tämä päivä on koostunut yhdestä lääkärikäynnistä ja 2 aterian korvikkeesta. Lääkärillä käynti oli oikeastaan yhtä tyhjän kanssa, lähetteet labroihin, ravitsemusterapeutille ja psykiatrin polille lähtivät eteenpäin mutta mitään muuta siitä ei jäänyt käteen. Alkoholin käytön lopettamista/vähentämistä luonnollisesti painotettiin enemmän kuin tarpeeksi. Keskiviikkona terapeutille juttelemaan ja luultavasti myös täyttelemään soskun papereita. Juoksua paikasta toiseen.

 Niin ja syöminen... Se on oksentamista, ahdistavaa ja kaupassa käynti on aina pieni kuolema. Siksi päätin aloittaa Easy Diet korvikkeiden syönnin uudelleen. Ostin 8 päivän korvikkeet yhdellä reissulla ja nyt minun ei tarvitse ostaa viikkoon kaupasta muuta kuin tupakkaa ja cocista. Nyt kun ryhdistäydyn, ehdin laihtua hyvin loppu kesäksi.

I'm not even sure what day it is

3.päivä syömättä ja herään siihen, että sydän lyö liian kovaan. Ylös noustessa kaikki yrittää pimetä mutta silti rakastan sitä kuinka mahani painuu litteämäksi mitä oikeasti on. Toivon vain niin kovasti, etten tänään murru ja syö.

Olen varmasti vieläkin humalassa, mutta perussääntöni jos juot et syö pitää silti. En vain tiedä pitäisikö jatkaa vai lopettaa, olo on niin kauhea että tulossa on varmasti vuosisadan ilkein krapula vaikka yleensä pystyn juomaan viisikin päivää ihan helposti putkeen.

How youre not gonna show the scar?

Kulissit sortuvat yksi kerrallaan ja minä olen niiden takana yksin ja aivan liian alaston. En jaksa vastata kännykkääni ja koko maailma on minulle liikaa. Silti toivoisin että voisin vastata ja sanoa että isä, en ole ookoo. En ole ollut pitkään aikaan, vaikka minun piti olla. Ja olen pahoillani että elämäni on ollut sinulle pelkkä pettymys, mutta tällainen minusta tuli.
Kun vihdoin vastaan, sanon vain että minua väsyttää enkä jaksa puhua nyt. Äänettömät kyyneleet valuvat ihoa pitkin ja olen samaa kuin aina, eli ihan ookoo.

Ja se kipu, ei sitä voi kuvailla. Se ryömii ihoa pitkin ja valtaa sinut kokonaan, sille ei voi tehdä mitään eikä mikään auta. Se kiristää päätä ja itkee tyynyt ja peitot läpimäriksi, siltä ei pääse pakoon. Ei itseltään pääse pakoon vaikka haluaisi.
0 päivää ilman alkoholia, muutama ilman oksentamatta ja tämä on toinen päivä syömättä.

Zero everything

Taas yksi päivä lisää vihattavana. Parantumis motivaatio nollissa, enkä ole muutamaan päivään tehnyt muuta kuin oksentanut. En ole nähnyt ihmisiä koko viikkona jos yksittäistä lääkärillä käyntiä ei lasketa. Olen menettänyt kokonaan mielenkiintoni muihin. 

 Tänään minä vedän pääni täyteen viinaa ja huomenna ryömin lääkärille, joka toivottavasti repii minulle jostain motivaatiota lopettaa tämä kaikki.

0 päivää oksentamatta, 0 ilman alkoholia.

Just a drop in the ocean

"On ihme, että olet noinkin pitkään pärjännyt omillasi ilman apua." 
Perjantaina uusi käynti. Silloin tehdään lähete labraan, polille ja harkitaan sitä sairaslomaa.

 Ensimmäinen päivä oksentamatta, neljäs päivä juomatta.

p.s. tein tumblr:n

Yritän vain tappaa nämä rutiinit

Minä teen sen, neljä minuuttia ennenkuin soittoaika loppuu ja sieltä vastataan. Yritän sopertaa sinne jotain ja nainen puhelimen toisessa päässä sanoo heti, että hän ohjaa minut luultavasti jonnekkin paikkaan missä hoidetaan vakavempia tapauksia ja ehkä myös päihdeklinikalle. Unohdan kertoa mustasta ahdistuksesta, koska hän huolestuu ilmankin ja sanoo juttelevansa keskiviikkona palaverissa asioistani ja soittavansa silloin takaisin, että minne minun pitää mennä ja milloin. Annan sotuni ja puhelinnumeroni. Minua pelottaa. 

Suu on niin kuiva ja makaan tänäänkin vain kotona. Nukun ja olen olemassa. Se saa tänään riittää. Vaikka toisaalta, jokainen päivä olisi hyvä päivä kuolla.

Mietittekö minne soitin? Ilmaisia psykiatrisia palveluja nuorille opiskelijoille tarjoavaan keskukseen. Kuulemma ohjaavat myös sitten ihan oikealle lääkärille jos tarvetta on, nettisivujen mukaan. Niin kai sitten.  

Edit. Puhelin soi, minulle soitetaan takaisin. Meidän pitää varata sinulle aika nyt, sieltä sanotaan, että saadaan sinulle nopeammin varattua aikoja oikeaseen paikkaan ja oikeaseen hoitoon. Ja minä menen huomenna. Kello 12. Ja minua pelottaa. Niin paljon.

I can't remember how this got started, but i can tell you exatly how it will end

Se tuli kytee taas minun sisälläni. Se polttaa kaiken; sisäelimet, silmät ja suun. Musta, likainen veri kiehuu ja minun ihoni kuplii. Aurinko paistaa, mutta en nää sitä ja maailma on harmaata massaa. Samalla aika valuu mustana mönjänä minun ylitseni, samaan aikaan liian nopeasti ja hitaasti. Minulla ei ole enää ääntä enkä minä enää näe kuka olen. Tunnen vain tulen ja se polttaa minua karrelle hitaasti. Kello hakkaa minulle aikaa, vääjäämättä. Enkä minä voi tehdä mitään, mutta en kuitenkaan voi olla olematta.

 Soitin vain kerran ja se oli varattu. En osannut soittaa enää uudestaan. Miten minä ikinä pystyn tähän? Enhän minä edes tiedä mistä aloittaisin, siitäkö etten osaa syödä, siitä etten halua elää vai siitä etten osaa olla ilman päihteitä? Vai kenties jostain muusta vielä mikä vaikeuttaa elämistäni, niinkuin siitä mustasta ahdistuksesta jonka takia makaan välillä päiviä kotona pimeässä vain siksi koska en pysty muuhun?
Päänhakkaaminen seinään ei enää auta. Tämä ei lopu, tämä on umpikuja ja helvetinmoinen umpisolmu ja sotku.

Hän oppi rakastamisen sijaan vihaamaan

0 päivää oksentamatta, taisin juoda viimeksi maanantaina.
Minä en halua olla täällä. Minä en halua olla mitään. Ahdistus vaan kasvaa sisällä ja leviää jäseniin. Se sitoo minut aamuisin sänkyyn niin, etten pääse ylös. Kaikki hajoaa mun silmissä pieniksi sirpaleiksi ja elämä on niin mustaa, niin mustaa etten enää näe aamuisin paistaako aurinko vai ei.

 Huomenna minä sen teen. Soitan apua. Minun pitää pystyä siihen.

Say that it's not me

4päivää oksentamatta, 4 päivää syömättä. Eikä yhtäkään päivää juomatta.
Miten nälkä ihmisellä voikaan olla ja miten paljon nälkä voikaan koskea kun se kasvaa tarpeeksi. Liikaa tupakkaa ja viinaa. Jos voisin, niin huutaisin.

 

Dead to the world

1 päivä oksentamatta, 6 ilman alkoholia.
Minä rikoin taas kaiken ja heitin pois sen minkä jo saavutin. Nälkä riipii mahaani, mutta en voi syödä tänään mitään koska en varmastikaan saanut eilen kaikkea pois. Minä hautaan pääni käsiini, enkä tiedä mitä tehdä. Olen umpikujassa. Aivan liian syvällä tässä kaikessa. Olen ollut jo aivan liian kauan.

Kun kävelen jyrkkää mäkeä ylös se iskee taas, viiltävä kipu rinnassa vasemmalla puolella. Se leviää minussa ja iskee yhä useammin. En ole enää varma pelkäänkö vai odotanko kuolemaa. Juon mustaa nollakalorista colaa ja kuuntelen pesukoneen ääntä. Olisi jo huominen, olisi jo jotain mitä tahansa muuta kuin tämä.

Minun on pakko nousta ja lopettaa tämä kaikki. Ainakin olla oksentamatta. Pitää opetella syömään kohtuudella, mutta niin että kuitenkin syön jotain. Pitää opetella olemaan itsensä kanssa. Jos en onnistu siinä, minä kuolen tähän vielä joku päivä.

Kuulen kuinka maailma kuiskaa, etten koskaan tule olemaan vapaa

9 päivää oksentamatta, 5 ilman alkoholia.
Minä kuljen läpi mustan sumun ja sydän hakkaa aivan liian nopeasti. Se ei lopeta vaikka istun, eikä hiljenny vaikka makaan sängyssä. Ja minulla on edessä vielä 4kiloa. Tasan neljä. Juon vettä ja poltan liikaa tupakkaa. Minun on pakko selvitä.

Taistelen itseäni vastaan, enkä mene kauppaan ostamaan leipää ja jäätelöä jotta vain voisin oksentaa syötyäni ne. Litran jäätelön ja leipäpussillisen oksentamiseen menisi liikaa aikaa, osa ehtisi ryömiä ihoni alle ihraksi ja ottaisin taas yhden askeleen taaksepäin. Juon viimeisen proteiinipirtelön ja odotan, että silmissä ei enää mustene kun nousen ylös. Ei saa oksentaa, ei saa syödä liikaa. Ei saa olla olemassa.
Rämmin tässä suossa, enkä pääse ylös vaikka kuinka yritän. Olen liian ääripää. Joko syön liikaa tai liian vähän. Haluaisin päästää irti tästä helvetistä.

Some are scared and some don't care

8 päivää oksentamatta, 4 ilman alkoholia.
Aamulla minä vihaan itseäni jo valmiiksi, enkä pysty menemään kouluun. Hautaudun ajatuksiini ja nukun liikaa. Luen samaa kirjaa jo kolmatta kertaa ja yritän olla tuntematta mitään. Illalla joudun menemään pakolliseen tapaamiseen ja siellä on rapisevassa pussissa keksejä, vadilla karjalanpiirakoita ja sen vieressä levitettä. Minä hengitän levottomasti ja juon vettä toivoen, että vatsani ei rupeaisi kurisemaan. Yksikin pala on vaarallinen, yksikin pala sortaa minut ja löydän itseni vessasta. 

 Juon päivän ensimmäisen ateriani eli toiseksi viimeisen 140kaloria sisältävän proteiinipirtelöön. Huomenna on pakko ostaa niitä lisää vaikka ne maksavat liikaa. Mutta minulla on silti niihin varaa, koska ilman sessioita säästän kuitenkin saman verran rahaa.

Huomenna olen taas lähempänä 48kiloa. Tapan vaa'an numerot yksitellen ja vannon, että nään ne viimeistä kertaa. Jokaikisen niistä.
Minä jatkan, vaikka tiedän aivan liian hyvin sen, että mikään ei ikinä riitä minulle. Ei mikään, ei niin kauan kuin olen olemassa.

Silence like a cancer grows

7 päivää ilman oksentamista, 3 ilman alkoholia.
Sanokaa, että minua ei ole. Että kaikki on harhaa.

 Puolitoista litraa cocista ja gramma pilveä.Yksi proteiinipirtelö, pussi pakastejuureksia, kurkkusalaattia ja olo johon voisi kuolla. Liikaa tupakkaa ja ahdistuneita öitä. Alkoholinhuuruisia iltoja. Päiviä jolloin syön ja itken, päiviä jolloin en syö ja itken. Mutta en silti oksenna.

Ja aamuja, jolloin jotain taas kuolee sisältäni astuessani vaa'alle. Tämä tuli ei sammu, se polttaa minut loppuun.

Now i know what i'm missing

3 päivää oksentamatta, 5 ilman alkoholia.
Juon mansikan makuisen proteiinipirtelön ja maut räjähtävät kielelläni. Kehoni on saanut makeaa ja se vaatii vanhasta tottumuksesta lisäälisäälisää kunnes en enää jaksa ja kunnes löydän itseni vessasta. Minä juurrun sohvaan ja taistelen sitä kaikkea vastaan, en saa luovuttaa, en enää, mitä kauemmin olen oksentamatta sitä isommaksi kasvaa kynnys siihen. 5 minuuttia, vartti, puoli tuntia ja pieni ikuisuus. Se menee ohi. Minä olen voittaja, se ei saa minua. Minä pystyn tähän.

Sohvalla maatessani minä unelmoin kaikesta niin paljon paremmasta ja kauniimmasta. Että voisin joskus olla terve ja onnellinen. Että voisin tuntea muutakin kuin vihaa, että voisin rakastua. Ja luottaa ihmisiin, avata itseni ja myöntää tämän kaiken, enkä enää valehtelisi. 

Mutta miten kauan siihen menisi, sitä en uskalla edes arvailla.

When something is wrong but still worth to die for

2 päivää oksentamatta, 4 ilman alkoholia.
Päivän menu sisälsi 2 kuppia teetä, 1,5l light colaa, 115g herkkusieniä (niitä missä on 15kcal/100g) ja 2 lusikallista kurkkusalaattia. Sekä yhden kauhun täyttämän vaa'alla käynnin pitkästä aikaa. Päätin, että laihdun takaisin 48kiloiseksi ilman minkäänlaista oksentelua ja opettelen elämään itseni kanssa sellaisena. Minun on pakko.

Veri on tummanpunaista ja sakeaa, mutta ei enää mustaa. Kun kävelen kauppaan ja ostan tupakkaa ja cocista, silmissäni välähtää hetken ajan se tuttu mustuus ja päättäväisyys jota olen salaa kaivannut. Olen kaksi ääripäätä, ahmija ja paastoaja. Heikotus raivaa tietään kaiken sen massan tieltä mitä kannan ja vaikka aurinko paistaa, minä en nää sitä. Kaikki harmaan sävyt ja musta valuva aika kulkevat mukanani tukahduttaen harjoitellun hymyni jättäen tilalle tyhjän katseen. Imen tervaa keuhkoihini ja toivon, että se vie tämän kaiken pois. Mutta se ei vie, olen yhä täällä.

"Antakaa mulle valtameri. Kylmänsininen. Jonne upotan tämän. Tapan, tuhoan, raatelen kuin hopeakylkiset hait. Antakaa valtameri, johon vajoan, viileään siniseen, vihreään, raskaanraukeaan. Missä ei ole tätä."

Ja aamulla, kun herään taas suorituksen täyteiseen painajaiseen, minulla on edessä tapaaminen vaakani kanssa. Minulla on edessä taas yksi helvetillinen päivä ja minun on pakko olla pirteä, iloinen ja hymyilevä. Vaikka ainoa mitä minulla olisi sanottavana yhdellekään ihmiselle täällä, olisi että minä en enää jaksa tätä. En enää yhtäkään päivää, tuntia, minuuttia enkä sekuntia.

Pelkään, että kuolen ja etten kuolekaan

Tekisi mieli luovuttaa kokonaan. Heittää pois kaikki turhat elättelyt paranemisesta. Ensimmäinen päivä oksentamatta, kolmas päivä ilman alkoholia. Enkä ole voinut syödä mitään. Luin vanhoja tekstejäni ja minua hävettää tunnustaa, että haluan takaisin sen kaiken syömättömyyden ja itsekurin. Haluan painaa taas 48kiloa. Ja sitten 42 ja sitten 38.

 Parantuminen edellyttäisi sitä, että lopetan laihduttamisen kokonaan. Minä olen laihduttanut aina, niin kauan kuin jaksan muistaa olleeni elossa. Mitä olen ilman sitä?
Väistämätön umpikuja. Eläminen on vielä pelottavampaa kuin kuolema.

I'm always leaving before the morning light, i'll never play with the rules

Rintaa puristava ahdistus ja ikävä jotakin mitä minulla ei koskaan ole ollut. Minä en pääse tätä pakoon, en tänään, en huomenna, en ikinä. Se vaanii minua, koputtaa olkapäähäni pahimpana ja heikoimpana hetkenä. Ja minä olen avuton, vailla omaa tahtoa ja täysin sen vietävissä. Bulimia tarrautuu minuun lujemmin kuin koskaan ja itken yöni vessan lattialla.

Minun on pakko raitistua, pakko lopettaa tämä kaikki. Pakko tehdä jotain, pakko hankkia jostain apua. En pysty tähän enää yksin. Olen menettänyt viimeisetkin langat  käsistäni ja kaikki kontrollin rippeet elämään. Sanotaan, että ensimmäinen vaihe on myöntäminen. Ja minä myönnän. Mutta en tiedä, mitä tekisin seuraavaksi.

I told you, i'm not the one to trust

Tämä humala ei suostu laskemaan i k i n ä. Syön kaapista viimeiset makaronit ja kaupat ovat kiinni. Ei ruokaa, ei minua, ei mitään. Makaronit pitää vain saada ylös, ne ovat vaarallisia. Ne eivät ole turvaruokaa. Näinä päivinä mikään ei ole turvallista. Havahdun kipuun kädessäni ja huomaan että olen repinyt sen kynnenrippeilläni niin auki kuin mahdollista. Noustessani seisomaan kaikki pyörii eikä tämä karuselli lopu, olen sotkeutunut serpentiiniin ja vihaan tätä päivää jo valmiiksi.

 Muistan kuinka kipu halvaannutti minut eilen vessanlattialle, kuinka soitin kaverilleni viereiseen huoneeseen että tulee hakemaan minut pois. Minä itkin ja hoin että en kestä tätä enää, neljä vuotta tätä paskaa ja ties kuinka monta edessä ennenkuin jokin elimistäni pettää. Sitten hiljaisuus ja neuvo etsiä joku jonka takia pitäisi parantua. Mutta kun minusta ei ole siihen, ei minulla ole tunteita, olen kuin kone. Kaikki on vain suoritusta, valhetta ja kylmää. Sen jälkeen olin vain hiljaa, ei sinua oikeasti kiinnosta. Ei ketään kiinnosta ja minä tiedän sen. Minä vain odotan että tämä kaikki loppuisi viimein.
Sairaslomaa on helppo saada, kun imusolmukkeet kaulasta ovat aina turvonneet. Lääkärintodistuksessa lukee akuutti kurkunpään tulehdus ja minua naurattaa.