Seems i've been running all my life

On sunnuntai ja minä juon halpaa sokeritonta cocista. Kuinka monta kertaa olen jo aloittanut uuden dieetin ja kuinka monta kertaa olen vain löytänyt itseni rikkinäisenä vessan lattialta? Milloin minun elämäni tarkoituksekseni nousi mahtua kokoon xxs? Olenko minä minä vai joku muu?

Kännykkäni ilmoittaa tulevasta puhelusta. Sinä soitat minulle ja kerrot, ettet ole varma voimmeko jatkaa juttuamme. Kuinka naiivia, minua melkein naurattaa. Ai, seurustelimmeko me, minä kysyn ja sinä et tiedä mitä vastata. Minä vastaan sinulle, että ymmärrän täysin ja olen ajatellut aivan samaa. Ei minuun satu, en minä säröile ja minä sanon varautuneeni tähän alusta alkaen. 
Ei minusta ole parisuhteeseen, sitoutuminen rajoittaa laihdutusta ja joudun syömään vääriä ruokia ja vastaamaan vääriin kysymyksiin. Miten voisin luopua jostakin jolla olen elänyt jo niin monta vuotta? En uskalla miettiä asiaa enempää, koska se pakottaa minut muistamaan. Sysään muistot sivuun ja jatkan unohtamista. Muistaminen on virhe, silloin saatan löytää itseni lyyhistyneenä lattialta. Mitään ei ole tapahtunut, milloinkaan. Hengitys sisään ja hengitys ulos. 

Silti minä kuolen salaa sisältä. Minun kyyneleeni ovat vain minun, niitä ei näe kukaan muu. Koska minulla menee todella hyvin, minun elämäni loistaa ja minä olen onnellinen. Niin minä sanon teille ja te uskotte. Täydellinen valhe, täydellinen kaksoiselämä, minun hymyni alle ei nää kukaan.