Yö on suuri ja musta. Minä poltan tupakkaa tyhjään mahaan, juon cocista ja juttelen kevyitä sanoja internetin välityksellä kevyille ihmissuhteilleni. Syön puolikkaan kurkun ja ripottelen sen päälle aromisuolaa. On minun onneni, että kaupat ovat jo kiinni.
Haikeus puristaa rintakehää vaikka en tiedä mitä tai ketä kaipaan. Minä tiedän, että jotain puuttuu. Raaputan kynsilakkaa pois ja karistan kirjoittaessani tuhkaa näppäimistölle. Tänään ehdin vielä vaihtaa lakanat ja kadottaa itseni öisiin harhoihin. Aamulla unohdan kaiken parhaiten ja värisen vaa'an vierellä. En halua kohdata totuutta vielä.
Ja minä sovin taas itseni kanssa etten syö huomenna mitään. Vielä vähän, kestä vielä vähän, vielä muutama hetki, venytä vielä muutama minuutti paikoillasi ennenkuin liikahdat minnekään. Ole varma liikkeistäsi, älä mene liikaa hetken mukana. Koska se on kaikkein vaarallisinta. Ruoka on vaara ja virhe. Aina.
Minä nojaan suihkukopin seinää vasten ja vesi vain valuu. Sormet ovat ryppyiset, mutta minä en halua vielä astua ulos. Sairaslomani loppuu huomenna. Epäonnistumiseni on käsin kosketeltavaa ja minua puistattaa se, että joudun ehkä vielä uudestaan lääkäriin tänään tai huomenna. Kylmät kädet tunnustelevat kurkkua ja toteavat, että imusolmukkeet ovat turvonneet aivan järkyttävän kokoisiksi. Minä syön antibiootteja jo toista päivää enkä voi oksentaa.
Hengitykseni rahisee ja kun sinä kysyt minulta aionko äänestää minä en tiedä. Minä en halua kasvaa. Minä en halua olla mitään.
Minulla on kaapeissa kaikki mitä tarvitsen. Ateriankorvikkeita ja light cocista. Ensimmäinen kynsi lohkeaa aamulla ja minä viilaan sen tarkasti oikeannäköiseksi. Tämä on jo kolmas päivä oksentamatta.
Aamulla herään taas väärästä sylistä ja pää on liian raskas. Tänään minä paastoan. Iho on karhea ja halkeilee taas, vaikka rasvaan sen joka päivä. Äänet taistelevat keskenään puutostiloista ja huonosta ruokavaliosta, mutta minä vaimennan jokaikisen. Vain laihuudella on väliä. Vain laihuudella. Toistan samaa mantraa niin kauan että uskon sen itsekin.
"Kaikki on hyvin, kaikki on hyvin. Minusta tulee ihana ja täydellinen. Kaikki on hyvin, kädet tärisevät normaalistikin ja sydämen hakkaus tietää ylimääräisiä poltettuja kaloreita."
Ahdistus kuplii suonissa ihoni alla. Pitäisi olla parempi. Päätän kasvattaa kynnet, vaikka ne repivät vain kurkkuni auki. Olen päättänyt hyvästellä bulimian. Vereni on nykyisin liian punaista ollakseen kaunista. Minä juon päivälliseksi laihduttajan proteiinipirtelöä ja pintani alla kuohuu. Liian pienet tavoitekoon vaatteet tuijottavat minua vaatekaapin ruskeiden seinien läpi.
Minä olen liian pian aikuinen. Lapsi aikuisen kehossa. Hymyilen kauniisti myyjälle, joka ei kysele mitään liikaa ja piippaa keittojen hinnaksi 40euroa. Varoitustekstissä lukee, ei alaikäisille, normaalipainoisille tai syömishäiriöisille. Minä kiitän ja kävelen onneni kanssa pois.
Minä ryömin sieniä pitkin ja teen kaiken mitä pitää. Pyykit koneeseen ja teevesi kiehumaan. Levitän viisisormisen kämmeneni ja lasken 10 sormea. Ei taas näitä aamuja, minun pitää olla tänään pirteä ja elinvoimainen. Pystytän kulissit uudestaan ja kertaan vuorosanat. Muutama ulos-sisään hengitys, teetä ja tupakka. Selviä.
Minä katson samoja seiniä mitä tuijotin koko yön. Miten erilaisilta ne näyttävätkään päivän valossa. Aamuisin olen aina vahva, nyt minusta kuitenkin tuntuu hauraammalta kuin pitkään aikaan. Oksennus yrittää nousta kurkkuun ja puren hampaat yhteen. Tämä päivä on taas uusi alku, uusi luku, uusi minä.
Tuhkakuppi päästää heleän äänen levitessään lattialle ja minä värähdän. Puristan teekuppia käsissäni ja numerot vilistävät silmissä. Pää on liian raskas ja tunkkainen tarttuakseen niihin.
On sunnuntai ja minä juon halpaa sokeritonta cocista. Kuinka monta kertaa olen jo aloittanut uuden dieetin ja kuinka monta kertaa olen vain löytänyt itseni rikkinäisenä vessan lattialta? Milloin minun elämäni tarkoituksekseni nousi mahtua kokoon xxs? Olenko minä minä vai joku muu?
Kännykkäni ilmoittaa tulevasta puhelusta. Sinä soitat minulle ja kerrot, ettet ole varma voimmeko jatkaa juttuamme. Kuinka naiivia, minua melkein naurattaa. Ai, seurustelimmeko me, minä kysyn ja sinä et tiedä mitä vastata. Minä vastaan sinulle, että ymmärrän täysin ja olen ajatellut aivan samaa. Ei minuun satu, en minä säröile ja minä sanon varautuneeni tähän alusta alkaen.
Ei minusta ole parisuhteeseen, sitoutuminen rajoittaa laihdutusta ja joudun syömään vääriä ruokia ja vastaamaan vääriin kysymyksiin. Miten voisin luopua jostakin jolla olen elänyt jo niin monta vuotta? En uskalla miettiä asiaa enempää, koska se pakottaa minut muistamaan. Sysään muistot sivuun ja jatkan unohtamista. Muistaminen on virhe, silloin saatan löytää itseni lyyhistyneenä lattialta. Mitään ei ole tapahtunut, milloinkaan. Hengitys sisään ja hengitys ulos.
Silti minä kuolen salaa sisältä. Minun kyyneleeni ovat vain minun, niitä ei näe kukaan muu. Koska minulla menee todella hyvin, minun elämäni loistaa ja minä olen onnellinen. Niin minä sanon teille ja te uskotte. Täydellinen valhe, täydellinen kaksoiselämä, minun hymyni alle ei nää kukaan.
Näettekö tuon säälittävän mytyn vessanlattialla? Se olen minä. Epäonnistunut ja väärä ihminen.
Täällä minä olen ja odotan viiltävän rintakivun kanssa sitä päivää, kun sydämeni ei enää jaksa lyödä.
Minä meikkasin ja puin päälleni nätit vaatteet aamulla
vain siksi
jotta voisin rikkoa kaiken
uudelleen
ja yhä uudelleen.
Minä lämmitän pakastekeittoa ja taistelen pääni kanssa. Söin tänään koulussa, tosin vain hieman oikeaa ruokaa ja loput oli salaattia. Eli siitä ei ole missään tapauksessa voinut tulla 300 kaloria enempää. Varmaankin n. 150kaloria, mutta pakko pyöristää ylöspäin varmuuden vuoksi. Sen jälkeen olen syönyt 65kalorin piltin. Keitossa on 30kcal/100g. Jos syön keittoa 200g siitä tulee 60kaloria. Ja vaikka söisinkin koko 400g siitä tulisi vain 120kaloria. Mutta kello on jo niin paljon. Enkä osaa luottaa itseeni, en ole varma mikä on nälkää ja mikä muka-nälkää. Keitto on askel kohti parantumista, mutta osaanko pitää sen sisälläni. Kasvava ahdistus
Olen tyhjä. Loppuunpuristettu, minussa ei ole enää kuin vettä jota juon. Ja silti minä haluaisin vain oksentaa ja oksentaa lisää,puristaa pahan olon pois kurkun kautta.
Antaisin mitä tahansa siitä, että osaisin huutaa että minä en jaksa. Mutta se ei mene niin, ei niin voi sanoa. Minun pitää jaksaa, minun on pakko kahlata läpi harmaan arjen ja kestää tämä kaikki. Minun pitää olla enemmän, minun pitää olla täydellinen. Minä kestän enemmän kuin kukaan muu, minun kuortani ei saa hajalle enää mikään. Minä en muista enää menneisyyttä enkä mitään mitä minulle on tapahtunut. En puhu, en ajattele mitään. Minä teen ja suoritan. Olen olemassa. Rakennan täydellistä tulevaisuutta vaikka tosiasiassa mitään tulevaisuutta ei ole eikä tule.
Minun on pakko laihtua, tulen hulluksi läskinä. En pysty kävelemään, en istumaan, en edes viittaamaan tunnilla ilman että se riivaa minua. Kesään on 10 viikkoa. 10 viikkoa, 10 kiloa. Pakko.
Hataria askelia ja kavala päänsärky. Minä itken vessanlattialla kadotettua lapsuutta enkä jaksa pestä suttuisia meikkejäni pois. Ei minuun saa kukaan kajota, ei enää ikinä.
Kaupassa käynti on taas yksi painajainen ja numerot vain vilistävät silmissä. 30 kalorin kasvissosekeitto on ainoa järkevä ostokseni ja huomenna on pakko selvitä sillä.
Kahden humalaisen päivän jälkeen minä päätän lopettaa juomisen. Maanantaina alkaa taas arki ja syömättömyys. Ruoka ei ole minulle hyväksi missään muodossa.
Minä hukun näihin päiviin, syömiseen ja syömättömyyteen. Arki syö minut kokonaisena kertaakaan pureskelematta ja pimeä tunkee syvälle luihin ja ytimiin. Aamuisin jalat tärisevät ja peilistä tuijottaa tyhjä ilme. Vielä tämä päivä, vielä tämä päivä, minä hoen ja avaan ulko-oven.
Nämä päivät imevät minut kuiviin, enkä saa enää öisin unta. Aamut tuntuvat kuolemilta ja vaa'alle astuessani pidätän hengitystä rukoillen pienempää, armollisempaa numeroa. Kaikki tuntuu niin lohduttomalta ja merkityksettömältä. Se joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön sanotaan. Ja minä kestän, hampaat irvessä, mutta kestän kuitenkin ja vien tämän kaiken loppuun asti.
"Hyvää naistenpäivää", äiti sanoo ja lätkäyttää keittiönpöydälle 100gramman levyn geisha suklaata. Minun lempi suklaatani. Sitä kaikkein kielletyintä. Ovi loksahtaa kiinni kliks ja kloks ja minä olen taas yksin. Käärepaperi rapisee aivan liian kovaa kun revin sen auki. 3 minuuttia ja minä olen syönyt sen kaiken. 12 minuuttia ja minä olen parvekkeella tupakalla sappinesteiden korventaessa kurkkuani. Minä vihaan tätä.
Välillä haluaisin vain luovuttaa ja antaa tämän kaiken viedä minua vain mukanani. Onneksi huomenna on turvallinen päivä, ketään ei ole tulossa vierailemaan väärien ruokien kanssa. Vain minä ja turvaruoat. Ja Sinä ja sinun ruokasi joita minun ei tarvitse syödä. Olen niin onnellinen siitä, että Sinulle riittävät minun liian nopeat ja hätäiset ei sanani.
Söin 0,75l pussikeittoa soijarouheella ja yritän keksiä syitä olla oksentamatta. Kuunnella järkeä niin sanotusti. Tämä täysi olo repii minut kahtia, toisaalta en ole tänään sen lisäksi syönyt kuin piltin ja kalorit jäävät yhteensä jokatapauksessa 500 pintaan, mutta taas toisaalta täysinäinen olo on niin kielletty olotila. Inhoan täysinäistä oloani joka solullani ja se tuntuu hyvin epämukavalta vaikka en olekaan ahtanut itseäni äärirajoille vaan syönyt "normaalisti".
Oksennus on jo kurkun kohdalla tulossa ja minun tarvitsisi vain kumartua pöntön äärelle. Saisin ihanan tyhjän olon, helpotuksen ja polttaisin sen jälkeen vain hitaasti tupakkaa ketjussa. Mutta silloin ottaisin taas yhden askeleen taaksepäin parantumisessa. Jalat tärisevät ja mieli on sumea valintojen edessä. Olen antanut pahuuden voittaa liian kauan.
Jääkaappi ei toimi. Ei niin, että siellä olisi ruokaa mutta cocis väljähtyy nopeammin lämpimässä. Kello raksuttaa liian kovaa ja minä olen yksin. Maanantaina arki lyö minua taas lujasti naamaan ja tunnen jo nyt, että hartiani ovat tulossa kipeäksi kaikesta tavaroiden kantamisesta. Särkylääkettä en tietenkään ole tajunnut ostaa.
Niin paljon siivottavaa ja järjesteltävää ja minä vain makaan kuuntelemassa musiikkia. Siirrän kaiken huomiselle ja päätän levätä loppuillan. Tuhkakuppini täyttyy hyvää vauhtia, minun on pakko laihtua.
Asunnon avain on kylmä ja puristan sitä nyrkissäni. Uusi koti, uusi minä. Tyhjä jääkaappi. Vessa, jossa en ole koskaan oksentanut. Tyhjät valkoiset seinät ja rumat verhot. Lähikauppa joka menee kiinni yhdeksältä arkisin. Täällä minä pääsen itseni herraksi.
Vielä jonain päivänä uskallan luvata sen suuren lupauksen, että en oksenna enää ikinä. Kaapit täyteen turvaruokaa ja vaaka nurkkaan tuijottamaan. Hengitys ulos, hengitys sisään. Lakkaa olemasta lihava ja turvonnut possu.
Ehkä vielä joskus herään ja huomaan, etten ole olemassa. Että minua ei enää ole. Ja jäljellä on tyhjyys, niin syvä tyhjyys, niin syvä ei-mikään. Minä en tuntisi itseäni, enkä nälkää, en kylläisyyttä, en mitään. Olisin vain ei-mitään ei-missään.
Tämä yö ei anna minun nukkua. Aika tarttuu kurkkuun ja valuu liian hitaasti ja samalla päivät haihtuu käsistä ja kohta on kesä ja minä olen liian iso. Minä en enää tiedä mitä kontrolli on, ruoka määrittelee minun jokaisen liikkeeni. En se ole minä, tai olen, mutta valta on vaihtanut paikkaa. Ajatukset mylläävät ja kieppaavat ympäri ja sotkeentuvat ja takertuvat toisiinsa. Seinät tiputtelevat laastia ja tunnen kuinka pimeys lähestyy.
Enkä minä pääse karkuun itseäni.
Minun nälkäni naurattaa minua. En ole tuntenut sitä niin moneen päivään. Olen kaivannut sitä. Heitän ilmaan vääriä lupauksia ja päätän olla lopettamatta tupakointia toistaiseksi. Näinä päivinä minulla ei ole aavistustakaan, mitä elämälläni tekisin. Siispä yritän olla hullaantumatta nälästä liikaa ja halveksumatta sitä halpaa kasvishernekeittoa jota minut pakotetaan syömään. Tomaattikeitossa olisi vähemmän kaloreita.
Onko väärin haluta olla liian pieni? Voin tunnustaa, että pidän joistakin elokuvista vain siksi, että pääosan esittäjä on ihanan laiha. Sinä pyörittelet päätäsi ja silmiäsi, sinulle on aivan sama paljonko minä painan kunhan pysyttelen suhteellisen normaalina. Minä haluaisin huutaa. Et sinä ikinä tulisi tajuamaan miten suuri kirosana normaali minulle on, vaikka kuinka selittäisin. Minä olen avannut Pandoran Boxin ja vapauttanut kaiken sen, minkä takia ruoka ei ole minulle enää koskaan vain ruokaa. Ja nyt minä maksan siitä hintaa.
Tshwshufppp sihahtaa sytkäri kun sytytän uuden tupakan. Mikro hurisee syntisesti kun lämmitän vettä kupissa. Haluan sitä teetä nyt, en kymmenen minuutin kuluttua. Minun mieleni muuttuu puolen minuutin välein, koskaan ei voi tietää mitä minä enää silloin haluan. Ainoa pysyvä haluni, himoni ja jalustalle asetettu päiväuneni on laihuus. Sen kanssa eläminen nyt sitten on mitä on.
