Reach for the light

Uusia haparoivia päiviä, jotka sortuvat ja murenevat kasaan. Ruoan inhoamista ja kiellettyjä himoja, kiellettyjä ruokia. Päiviä jolloin en syö ja treenaan sen sijaan kolme tuntia, päiviä joihin hukun ja päiviä jolloin vain syön. Vasta nyt, kun yritän parantua, huomaan miten olen jaotellut ruokia turvallisiin ja täysin kiellettyistä niihin joita syön vain kun oksennan. Yritän kaikkea, sekoitan turvallisia ruokia vaarallisiin ja syön vähän kerrallaan, mutta minä en enää osaa. Normaali on minulle myytti ja haluan vain nipistää suuni tiukaksi viivaksi, tiukaksi eiksi ja tuntea ainoastaan kurkussa kutittelevan tupakansavun. Koska kun otan ensimmäisen suupalan, en osaa lopettaa.

 Kaikista mustista päivistä ja tuskallisen hitaasti valuvasta harmaasta ajasta huolimatta minä yritän takertua näihin päiviin ja tähän elämään enemmän tai vähemmän. Minä, kohtuuttomuuden tytär, en ehkä koskaan tule suhtautumaan ruokaan vain ruokana, mutta yritän silti löytää jonkinlaista keskitietä tämän kaiken keskellä.

Kun yritän tutkia itseäni ja sitä, miksi vihaan kolossaalisia reisiäni (jotka kaiketi järjellä ajateltuna eivät sellaiset ole) eksyn ajatuksiini enkä edes tiedä miksi olen minä ja miksi olisin parempi laihana. Laihuus vain on. Se hallitsee jokaista ajatustani. Kaikki olisi paremmin laihana. Vaikka minä olen normaali. Normaalipainoinen, normaalikokoinen. 
Voi, miten minä vihaankaan sanaa normaali...