I hate myself so fucking, fucking much right now
Laksatiiveja, oksennusta, verta ja ahdistusta. Ei, ei tämän näin pitänyt mennä. Huomenna uusi alku, huomenna uusi askel kohti parantumista. Huomenna minä yritän tarttua taas elämään. Minun on pakko yrittää.
Pakko yrittää hyväksyä itsensä hampaat irvessä. Pakko päästä pois tästä painajaisesta. Yritän hylätä vaa'an, yritän olla vihaamatta itseäni, mutta ajatukset kiertävät ympyrää enkä pääse niistä eroon millään. Olen umpikujassa ja nyt on pakko kääntyä takaisin ja rämpiä kohti valoa vaikka väkisin.
Yksinäisiä öitä, itkua ja itsensä hakkaamista. Verinen kurkku ja ihoa raapivat kynnet ahdistuksen syövereissä. Minä haluaisin itsestäni eroon niin paljon ja tekee vaikeaa olla nauttimatta nälän tunteesta. Tajunta sumenee taas kerran kun keittiönpöydällä on vääriä ruokia ja minä itken ja kouristelen vessanpöntön äärellä. Äiti sinä tapat minut tällä menolla, mutta en saa silti suutani auki jotta voisin kertoa miksi et saisi leipoa tuoretta leipää.
Minä häpeän itseäni.
Verioksennusta, tuttua kun kynnet raapivat kurkun auki ja ruokatorvi vetelee viimeisiään.
VastaaPoistaVälillä miettii kuinka paljon helpompaa olisi asua omassa kämpässä, kun vanhemmat eivät kantaisi ovesta sisään ruokaa. Pakottaisi syömään sitä ja oksentamaan.
Juurikin näin, onneksi pääsen piakkoin muuttamaan omilleni. Tai no en nyt tiedä miten hyvä asia se nyt on mutta kuitenkin, eipähän kukaan ole ostamassa vääriä ruokia kotiin.
VastaaPoistaEksyin googlen kautta ensimmäistä kertaa blogiisi sattumalta.. Aloin lukia tekstejäsi ja ihan kuin teksti olisi ollut minun kirjoittamaani.. noin neljä vuotta sitten. Tiedän paremmin kuin hyvin tunteen kuin kaikki ahdistaa ja paino on liian korkea ja syöminen ahdistaa. Ja jossain vaiheessa iskee kamala himo syödä ruokaa ja hetken päästä ollaan vessassa. Itse kestin tuota noin kolme vuotta, kunnes kerran riitelyn ohessa mainitsin asiasta siskolleni, ja onneksi mainitsin. Muuten olisin varmasti edelleen samassa pisteessä. Pään sisällä olevista ajatuksista eroon pääseminen oli TODELLA vaikeaa, enkä voi sanoa että olisin niistä vieläkään kokonaan irti enkä varmaan koskaan tule olemaankaan. Yritän vain elää niiden kanssa pitäen ne jossain kaukana, ettei ne pääse liian suureen rooliin, hallitsemaan elämääni. Edelleen tarkkailen painoani, mutta syön aivan normaalisti ja elän muutenkin normaalia elämää. Toivon, että sinäkin kertoisit tilanteestasi jollekin; se on vaikeaa, mutta se helpottaa! Oikeasti. Ja jos oikeasti haluaa päästä tuosta sairaudesta eroon niin se on tehtävä. Jos pää sanoo muuta, ei parantumisesta ole toivoakaan. En tunne sinua, enkä lukenut kovin montaa postausta, kunnes aloin saarnata tänne, mutta pointti on se, että suosittelen läheisimmillesi kertomista ja ravitsemusterapeutilla käymistä tms, siitä se parantuminen alkaa! Voimia siihen tarvitaan ja itsekuria ja tahdonvoimaa. Minäkin selvisin siitä, voimia <3
VastaaPoista