Niin paljon lupauksia ja toivoa tulevasta aamulla. Tiskasin ja kävin kaupassa. Kävin koulussa ja salilla. Olin kiltisti. Suunnittelin kaiken valmiiksi.
Silti mustat ja niin katkerat kyyneleet tipahtelelevat pöntön reunoille, kun kouristelen sen yllä. Minä itken ja kaon. En pystynyt edes yhteen päivään. Tämä kylmyys nielee minua koko ajan enemmän. Minua pelottaa.
Ja huomenna aloitan taas uudestaan. Taas puhtaalta pöydältä. Taas minä kiristelen hampaitani ja yritän hengittää normaalisti kun kuljen jääkaapin ohi.
Minun on vain niin helvetin vaikeaa myöntää itselleni, että tarvitsen apua nyt ehkä enemmän kuin koskaan.
Kokeile miten käy, kun myönnät tilanteesi ja sanot ääneen läheisillesi tarvitsevasi apua. <3 Onko lopulta mitään menetettävää? Ainoastaan voitettavaa.
VastaaPoista