Confused deep inside

Day 1

Minä en taivu tähän, en alistu aistieni vietäväksi. Minä en ole heikko ihminen. Olen vahva, voimakas ja kaunis. Niin paljon kauniimpi päivä päivältä. Niin kauan, kun vain en syö. Ruoka on jokaikisen ongelmani juuri. Se tekee minusta pahan ja ahneen. Kyltymättömän. Minun on niin paljon parempi olla ilman sitä. Ahdistus on poissa ja rakastamani tyhjyyden tunne tekee paluutaan.

 Voisin ylistää laihuutta niin paljon ja niin kauan, että siitä saisi monta sivua. Siksi jätänkin asian sikseen ja keskityn siihen olennaiseen huomioon minkä tajusin tänään: Viimeisen kerran minulla oli menkat marraskuussa. En muista olivatko ne puolivälissä kuuta vai alkukuusta, mutta sen jälkeen niitä ei ole näkynyt. Raskaanakaan en tietääkseni ole, vaikka ehkä siltä saatan välillä näyttää. Ei tämä minulle ole uutta, enkä jaksa enää edes kantaa huolta asiasta. Eniten minua vain ihmetyttää se, miten ne loppuvat jo tässä vaiheessa ? Massaahan minulla on vielä vaikka muille jakaa..

Antakaa minun olla ei mitään. Annan tyhjyyden niellä minut kokonaan, ei minua luotu kestämään tässä maailmassa.
Musta veri läikkyy lakanoille, kun paperinohut ja valkea ihoni taipuu terän edessä. Minä niin vannoin, etten enää ikinä tekisi tätä. Ja silti, en voi olla ihailematta sen kauneutta. Niin mustaa se on. 


Todellisuus hätkähdyttää minua taas, kun haavat eivät tyrehdykään.