Kuka lupas että maailma on helppo paikka? Ei kukaan myönnä ainakaan

En nuku vieläkään, en voi, en pysty. Nukkuminen kuluttaa liian vähän kaloreita, joten minä teen lihaskuntoa ja piirrän, kuuntelen musiikkia hiljaisella volyymillä ja yritän olla ahdistumatta liikaa. Kurkku on juuri niin kipeä kuin olla ja voi ja se muistuttaa minua kokoajan siitä, että oksensin illalla monta tuntia epäonnistumistani. Olen pessyt käteni jo miljoona kertaa ja silti haistan oksentamisen joka kerta kun imen savua tupakasta.

Olen valuttanut meikkini liian monta kertaa poskille vuorokauden aikana. Milloin tämä paska olo loppuu? Ei ehkä koskaan. Mutta varmasti se loppuu silloin, kun sydämeni lyö viimeisen epätasaisen lyöntinsä. Bulimia on vain niin hidas itsemurha, että harva siihen sen takia kuolee. Ei kukaan kestä sitä niin kauaa. Neljä vuotta takana ja edessä niin monta vuotta kuin jaksan elää. Minä h a j o a n.

Kello raksuttaa yhä liian kovaa ja seinät ovat valkoiset. Ulkona alkaa sarastaa enkä minä nuku. Tänään minä tarvitsen jotain mikä turruttaa jokaisen soluni ja antaa unohtaa. Rinnassa taas se ikävä tunne, että näin ei ole hyvä olla.