En ilosta itke, en surusta, jos itken niin itken muuten vaan.

Minä olen tyhjä ja minä juon ja juon ja juon ja juon ja juon. Todellisuus sattuu liikaa ja minun harjoiteltu hymyni värisee. Kun riisun vahingossa hupparini, kynteni jäljet ja arvet saavat liikaa huomiota. Minä ohitan ne liian nopeasti ja sanon, että liikkuva elämäntyyli vaatii veronsa. Kaikki hymähtelevät ja käntävät päänsä muualle. Samaan aikaan jokin taas kuolee sisälläni ja hymyilen muovista hymyä. Seinät tiputtelevat laastia ja minä syöksyn vessaan anteeksi pyyntöjen saattelemana. Minä tärisen ja tärisen, eikä rautalanka rintani alla helpota ikinä.

Kun olen vihdoin yksin minä taivun kaksinkerroin ja kipu halkaisee minut. Aamut sattuvat silmiin ja silmät ovat lasiset. Kun olen itkenyt liikaa, laitan soimaan väärää musiikkia ja otan vodkapullon esiin. Minä en saa olla surullinen, minä en saa syödä, minä en saa olla olemassa. Aamuisin pöydillä on liikaa pulloja jotka kerääntyvät kasseihin, joita en uskalla viedä ulos koska kaupassa käynti on painajainen. Raajani hajoavat eri suuntiin ja kuuntelen samaa tyhjyyttä kuin aikaisemmin. Tuijotan kännykääni ja se on aivan yhtä ilmeetön kuin ennenkin, kukaan ei kaipaa. Parvekkeella venytän jalkani kaiteen yli ja itken taas. Minusta ei pitänyt olla tähän, minun piti olla ihana.