Sillä on tyhjä pää ja se välillä unohtaa elää

Liian ohut t-paita kylpyhuoneen kylmillä kaakeleilla makaamiseen. En jaksa välittää kylmyydestä, en jaksa välittää enää mistään. Sydän hakkaa liian kovaa ja rinnassa on viiltävä kipu, ei kai taas vasemmalla puolella? Repaleinen hengitys ja vuotavat silmät. Ei minua edes itketä ja silti poskeni ovat märät.

Hengittäminen sattuu. Olen lihonut. Ajatukset vilistävät liian nopeasti päässäni enkä saa niitä kiinni. Järkevien lauseiden muodostaminen on hankalaa ja kun nousen ylös, en enää muista minne olin menossa. Vanhasta muistista nappaan loput laksatiivit ja sytytän uuden tupakan ja unohdan sen, että oksensin tänään jo heti aamusta. Tästä päivästä ei seuraa mitään hyvää.

En pysty piiloutumaan itseltäni

Kuivaakin kuivempi iho ja hauraat, syöpyvät kynnet. Hampaat jotka huutavat apua ja kädet joiden tärinä ei lopu. Enkä minä jaksa enää edes katua. Se tunne, kun sain itseni taas tyhjäksi, kun sain oksennettua... Se on osa minua, en pääse siitä irti, minä olin jopa kaivannut sitä.

 Toivoa täynnä olevat aamut ja helpot lupaukset jotka on vielä helpompi rikkoa. Jääkylmät sormet teekupin ympärillä ja ympyrää kiertävät valheet. Ne syövät minut elävältä.

Huomenna minä en syö.

Reach for the light

Uusia haparoivia päiviä, jotka sortuvat ja murenevat kasaan. Ruoan inhoamista ja kiellettyjä himoja, kiellettyjä ruokia. Päiviä jolloin en syö ja treenaan sen sijaan kolme tuntia, päiviä joihin hukun ja päiviä jolloin vain syön. Vasta nyt, kun yritän parantua, huomaan miten olen jaotellut ruokia turvallisiin ja täysin kiellettyistä niihin joita syön vain kun oksennan. Yritän kaikkea, sekoitan turvallisia ruokia vaarallisiin ja syön vähän kerrallaan, mutta minä en enää osaa. Normaali on minulle myytti ja haluan vain nipistää suuni tiukaksi viivaksi, tiukaksi eiksi ja tuntea ainoastaan kurkussa kutittelevan tupakansavun. Koska kun otan ensimmäisen suupalan, en osaa lopettaa.

 Kaikista mustista päivistä ja tuskallisen hitaasti valuvasta harmaasta ajasta huolimatta minä yritän takertua näihin päiviin ja tähän elämään enemmän tai vähemmän. Minä, kohtuuttomuuden tytär, en ehkä koskaan tule suhtautumaan ruokaan vain ruokana, mutta yritän silti löytää jonkinlaista keskitietä tämän kaiken keskellä.

Kun yritän tutkia itseäni ja sitä, miksi vihaan kolossaalisia reisiäni (jotka kaiketi järjellä ajateltuna eivät sellaiset ole) eksyn ajatuksiini enkä edes tiedä miksi olen minä ja miksi olisin parempi laihana. Laihuus vain on. Se hallitsee jokaista ajatustani. Kaikki olisi paremmin laihana. Vaikka minä olen normaali. Normaalipainoinen, normaalikokoinen. 
Voi, miten minä vihaankaan sanaa normaali...

Sinä et ole vapaa

Kaikki kaatuu, vaikka minä ihan oikeasti yritän parantua. Hylkäsin paastoni, koska se ei auta parantumistani yhtään. Tämän päivän kalorit ovat 1480 ja vaikka kulutin aamulla treenatessani yli 750kaloria minä itken ja inhoan itseäni. Yritän katsoa peiliin ja nähdä itseni sopivana, mutta en pysty. Minä en pysty siihen ja hajoan lattialle. 

Kaikki on mustaa, harmaata, väritöntä massaa ja minä haluan kuolla. Jalat tärisevät kun kiinnitän jalkapainoja kiinni. Sinä vielä maksat tästä, sinä tulet maksamaan jokaikisestä suupalasta. Kynnet uppoavat liian syvälle ja tihkuva veri vain kasvattaa vihaani. Ala huora jumpata.

Kerro kerro kuvastin kuinka paljon painaa täydellinen ihminen, täydellinen nainen

2 päivää ja tämä aamu ovat olleet syömistä. Olo on rasvainen ja iso niin ISO ISO ISO. Syön seuraavan kerran vasta maanantaina, vaikka tiedän että minun ei pitäisi tehdä näin. Mutta tämä on ainoa keino olla oksentamatta, lihomatta ja säilyttää viimeiset häilyvät rippeet mielenterveydestä. Olen myöskin syönyt laksoja liikaa, enkä halua että suoleni luonnollinen toiminta lakkaa. Täytyy lopettaa laksatiivit. Ei enää ikinä niitä. Tai no, pidän nuo viimeiset 10 pilleriä hätävarana....

Salaa rakastan paastoamista, kun ei tarvitse stressata mistään ja pitää keskittyä ajattelemaan vain kaikkea muuta kuin ruokaa. Hävettää myöntää, että pidän nälästä ja siitä heikosta tunteesta. 

Viikonlopun meñu: 3L light cocista

Tämän päivän lupaukset: maanantaista lähtien alan syömään 4 kertaa päivässä pienehköjä annoksia, enkä odota liian suurta nälkää jotta saisin luvan syödä.

Case closed: you're hopeless

En pääse ylös täältä. En osaa ajatella kuin ruokaa, kun syön en pysty lopettamaan sitä ja kun en syö, en halua syödä enää koskaan.

 Haluan pois täältä, hetinytjonnekkinkauasPOIS. Olen ihmisen irvikuva. En minä ansaitse elää.

I hate myself so fucking, fucking much right now

Laksatiiveja, oksennusta, verta ja ahdistusta. Ei, ei tämän näin pitänyt mennä. Huomenna uusi alku, huomenna uusi askel kohti parantumista. Huomenna minä yritän tarttua taas elämään. Minun on pakko yrittää.

Pakko yrittää hyväksyä itsensä hampaat irvessä. Pakko päästä pois tästä painajaisesta. Yritän hylätä vaa'an, yritän olla vihaamatta itseäni, mutta ajatukset kiertävät ympyrää enkä pääse niistä eroon millään. Olen umpikujassa ja nyt on pakko kääntyä takaisin ja rämpiä kohti valoa vaikka väkisin. 
Yksinäisiä öitä, itkua ja itsensä hakkaamista. Verinen kurkku ja ihoa raapivat kynnet ahdistuksen syövereissä. Minä haluaisin itsestäni eroon niin paljon ja tekee vaikeaa olla nauttimatta nälän tunteesta. Tajunta sumenee taas kerran kun keittiönpöydällä on vääriä ruokia ja minä itken ja kouristelen vessanpöntön äärellä. Äiti sinä tapat minut tällä menolla, mutta en saa silti suutani auki jotta voisin kertoa miksi et saisi leipoa tuoretta leipää. 
Minä häpeän itseäni.

Meri on suuri ja musta

Koko päivä on ollut ahdistusta ja suunnatonta vihaa. Olen maannut yksin pimeässä huoneessa ilman, että olen voinut tehdä mitään ja varmasti nähnyt harhoja tai joten muuta pelottavaa, ei unessa voi tuntea kosketusta niin voimakkaasti. Todellisuus ja uni on nykyisin niin vaikea erottaa toisistaan.

Minä en halua syödä. Minun pitäisi ja pitäisi mutta minä en halua. Minun pitäisi jotenkin saada avattua suuni ja otettava se ensimmäinen askel kohti parantumista, mutta jokin naulaa suuni kiinni enkä saa sanaakaan suustani. Kaikki on niin iso, kamalakamala vyyhti enkä tiedä mistä edes aloittaisin. Minä haluan kuolla, ihan oikeasti haluan lakata olemasta olemassa. Minä en halua poistua näiden seinien sisältä, minä en halua syödä enää koskaan, minä haluan mädäntyä rumaksi luurangoksi ja minä haluan, että kun minut löydetään on jo liian myöhäistä.

Rauhoittavat loppuivat eilen illalla. M i n ä  v a j o a n .

Varo askelmaa kun astut, näihin lätäköihin helposti kastut

Minä uppoan ahdistukseen ja olen jo kolmatta päivää kännissä. Eilen en syönyt, perjantain elin mandariinin kasvissosekeiton voimin mutta kaljaa olen juonut enemmän kuin pitäisi. Silti vaaka tuijottaa minua tyhjin silmin ja näyttää painoksi 49,7kiloa vaatteet päällä ja vielä illalla. Kädet haisevat oksennukselle ja minä haluaisin itkeä, mutta en pysty siihen enää. Pää on raskas ja minä syön vaaleaa leipää ja jäätelöä niin mekaanisesti ja hädin tuskin mitään maistaen. Minä en silti oksenna vaikka pitäisi ja pää on niin sumea. Vielä yksi rauhoittava, kiitos.

 MInä en tiedä kuka olen tai onko minua edes olemassa. Haluaisin luovuttaa ja kadota. Lakata olemasta. Olen liian heikko tähän maailmaan.

Jokainen päivä on taistelua, olen väsynyt taistelemaan

Tämä on kauniiden lupausten päivä. Ei oksentamista, vaakaa tai laksoja. Ei pakkoliikuntaa, ei ahmimista, ei sitä typerää mielikuvitusmaailmaa ja haaveita jotka alkavat sanoin "sitten kun olen laiha, voin...".
Ainoa ongelma on, että minulle ei ole koskaan ehtinyt vakiintua mitään ns. biologista painoa, koska olen laihduttanut lähes koko ikäni enkä siis tiedä paljonko minun 'pitäisi' painaa ja paljonko pitäisi syödä. Painoni ei ole koskaan pysynyt paikallaan ja heilunut siis raja-arvoissa 48-64kg.

Noin 1000-1200 kaloria päivässä ja vaa'alla käynti kerran viikossa varmistamaan, että paino ei ole lähtenyt nousemaan. Ei paastoilua, ei oksentamista. Ja kun olen valmis, varaan ajan ravitsemusterapeutille. Hankin apua ja jonkinlaisen valon tunnelin päähän.

Päivä valkenee ja minä sytytän tupakan. Tänään minä keskityn painamaan 50kiloa. Silmät kiinni, hengitys ulos, silmät auki ja sisäänhengitys. Aloita eläminen.

I am a waste

Minä haluaisin vain nukkua. Haihtua pois. Kadota, lakata olemasta. En halua elää tällaista elämää. Ei tämä edes ole elämää, vaan ajan tappamista. Jonkin kauniin ja paremman odottamista, mitä ei kuitenkaan tule. 

 Minä haluan parantua.

Minun maailmani ei ole todellinen

Luvattoman paljon vettä ja laksatiivejä. Sanoinkuvaamatonta vihaa itseään kohtaan, sumea tajunta ja kipeitä mustelmia. Huomenna on aika käydä vaa'alla ja kiristynyt ilmeeni värähtää, kun tajuan sen. Kynnen jäljet kämmenissä tihkuvat verta ja puren huultani rikki, se ei varmasti ole vieläkään neljällä alkava numero.

Minua raivostuttaa oma saamattomuuteni. Typerät mieliteot ja tekosyyt saavat nyt riittää, vain teot ratkaisevat. Treeniä, horo, treeniä. Äläkä kuvittelekaan eksyväsi keittiöön, sitä vettä saa vessastakin etkä sinä tarvitse muuta.

Mustia päiviä

Niin mustaa ja kieppuvaa pahaa oloa, harmaita makuja ja mitäänsanomatonta kuvotusta. Kuka minä olen ja mitä minä oikein teen, en tiedä. Minä pelkää syömistä ja pelkään oksentamista, pelkään elää, pelkään olla olemassa. Pelkään, että kuolen. Yksinäiset ajatukset vavahtelevat eteenpäin, kunnes jostain kaukaa tuleva ääni sivaltaa ne poikki. "Oletko sinä oksentanut?". Olen kuin unessa, jossain kaukaisessa horteessa ja katson itseäni ylhäältä kun kerron, että olen varmasti syönyt jotain pilaantunutta. Ruokamyrkytys, eikö olekin ikävää? Ja minua ymmärretään taas. Kyllä se siitä.

Minä nään ja en näe, aika liukuu ohitseni ja minä makaan käsittämättömässä horteessa. Tämä päivä on niin musta. Niin kamalan musta ja pelottava. Enkä minä saa unta ilman tupakkaa.

Please kill me

Mustat silmänaluset tuijottavat ilmeettömästi minua peilistä ja vaaka kertoo, että olen 50,2 kilon arvoinen. Liian paljon humalaa. En voi pysyä paikoillani ja minut pysäyttää vasta tieto onnettomuudesta. Kuolleita, teho-osastoja. Mustaa verta ja tulvivat muistot, tämä on liikaa. 

Pakko saada pää sekaisin, sanoivat kalorit mitä tahansa.

'Cause i don't need any feelings

Tupakkaa ja sitä pelottavaa light cocista. Minä rukoilen loppuun rääkättynä, että vaaka näyttää huomenna taas vähemmän. Antakaa minun romahtaa niin alas, niin syvälle kuin vain mahdollista. 

 Siniset kädet ja keittiöstä kantautuva tuoreen leivän tuoksu, enkä minä uskalla avata huoneeni ovea. Typerä mielikuvitusmaailma, typerä nälkä ja typerät säännöt. Vihaan sinua ihminen.

This is wrong

Kaksi viatonta tuoretta ja tuoksuvaa karjalanpiirakkaa odottavat keittiönpöydällä kun ovi loksahtaa perässäni kiinni. Tajunta yrittää hämärtyä ja musta veri virtaa suonissa, ei ei ei nyt. Äkkiä pois täältä ja tästä tilanteesta. Rauhoittava tupakansavu ja tärisevät kädet. Litra vettä, tuhat uutta lupausta ja paniikki. Sydämeni hakkaa tietään ulos rinnastani kun murennan piirakat paloiksi ja vedän ne vessasta alas. Ei oksentamista, ei nyt, ei enää, minä en jaksa.

Haluan jo pois tästä päivästä, ajasta ja elämästä.


p.s. Vaihdoin ABC:n MPBC:hen(=MyPersonalBootCamp) eli lisäsin kalorimääriä, että retkahdus riski pienenisi ja jaksaisin treenata. Eikä alle 300 kalorin määrillä _pysty_ huolehtimaan proteiinin saannista, haluan laihtua läskeistä en lihaksista.

Practice makes perfect

Koska viikonloppuna vain söin ja oksensin ja hieman vielä söin, paino on hypännyt tähtitieteellisiin lukemiin. Se 49kiloa on enää haikea muisto. Mutta ei kauaa. Jotta tällaista ei pääsisi enää käymään, lisäsin tuohon sivu gadgettiin myös painoseurannan. Julkinen häpeä antaa lisämotivaatiota rutkasti.

 Paikalleen ei saa jäädä, se on kaikkein pahin virhe. Aika vain valuu ja valuu pitkin seiniä ja tarttuu kurkkuun. Se ei suostu kulumaan eikä sitä saa tapettua. Tiedän sen ja kiskon treenivaatteita päälle lihakset yhä eilisestä tulessa. Kipu on vain tunnetila.

En jaksa enää taistella pimeyttä vastaan. Se jättää minut rauhaan vain kun olen tyhjä, turta ja saa valehdella suullani. Suljen silmäni ja annan mennä. Minä luovutan.