See me fading

Jalat tärisevät kun teen viimeiset punnerrukset ja sykemittari kertoo minulle kuinka paljon vielä on edessä. Kotona odottavat kurkut, porkkana ja raejuusto. Loputon suo jossa rämmin ei lopu eikä valoa ole ollut nähtävillä tunnelin päässä pitkään aikaan. Koulussa katselen haikeana ihmisiä joille ruoka on vain ruokaa ja palaan sitten kaloripäiväkirjani ääreen suunnittelemaan iltapäivän ruokia.

Miten liikaa ihminen voikaan olla. ABC on kuin viimeinen oljenkorteni, portti laihuuteen ja sinne seitsemänteen taivaaseen minne pääsevät vain törröttävät kylkiluut ja sameat katseet. 

Uppoan typerään mielikuvitusmaailmaani ja oloni on hetken hyvä. Seesteinen ja tyhjä. Haluan lisää tätä.

I'm not really living, i'm just killing time.

Aloitan ABC:n huomenna. 

Voisin kertoa siitä, kuinka olin päivän oksentamatta ja siitä, miten helposti särjin tämän kaiken, mutta minusta tuntuu että vain toistan itseäni. Kalorit, rasvat, proteiinit ja hiilihydraatit tanssii piiri pieni pyöriitä mun päässä ja päätän kirjoittaa huomisen ruokasuunnitelman paperille. 

Päivä kerrallaan uudet lupaukset ja uudet suunnitelmat.

Elämä on harha

Veren oksentaminen. Siihen vain ei totu, ei vaikka sitä oksentaisi lähes aina. Se pysäyttää samalla tavalla kuin jähmettävä kipu rinnassa. Se hyytävä hetki, kun sitä tippuu oksennuksen sekaan sylkeen sekoittuneena. Eikä sitä silti osaa lopettaa, vaan on pakko jatkaa.

Sydän yrittää hakata itseään ulos rinnasta ja minä vain makaan. Kyynelten raidoittamat posket ja niin kipeä kurkku ettei voi edes nielaista. Minä haluan pois täältä.

Tämä taistelu tuntuu niin turhalta. Ei minua saa enää kasvamaan suoraan.

Olisin edes laiha, niin kehtaisin puhua.

Mä tappelin lakii ja laki voitti.

Aamu on painajainen, ahdistus nielee minut ja löydän itseni koulun vessasta oksentamasta. Seinät kaatuvat päälle ja poskille jäätyvät mustat kyyneleet tajuan kuivata vasta perillä. Kotona vielä yksi tarkistus reissu vessaan, että mitään ei jäänyt minuun.

Lopulta nukahdan. Herään kesken unen jota en muista ja olo on tunkkainen, henkitorvessa tuttu korventava tunne. Teetä, teetä ja vielä kerran teetä. Muutama rauhoittava henkonen tupakasta. Minä selviän, olen aina selvinnyt, hoen.

Myrskyn jälkeen tulee tyyntä, aina. Hautaudun sänkyyni ja unohdan. Keskityn olemaan olemassa. Jääkylmät sormet mukin ympärille ja tyhjääkin tyhjempi pää. Huomenna on taas uusi päivä johon voin yrittää tarttua.

Mitä sopulit tekee? Ne juoksee mereen.

Päivän unelmana on selvitä hengissä ja jalkapainojen tarranauhat rouskuvat paikoilleen. Kilo per jalka ja tarpeeksi löysät housut. Siitä on tämä päivä tehty.

 Suljen huulilleni sanan ei ja päässäni takoo miljoona synonyymia laihuudelle. Oikea rytmi korville kuulokkeiden muodossa ja ympäri kehoa kihelmöi hivelevä ihanaihanaihana tyhjyys. Sykemittari kiristyy kylkiluideni ympärille ja nautin valosta, illalla läppään koneet kiinni ja nukun pimeää pakoon.

Red carpet and a rebellion

Jalat yrittävät kadota altani portaikossa enkä minä siltikään kaadu, en minä putoa. Päässä pyörivä sirkus ei hellitä ja tulikuumaa vettä läikkyy sinisille sormilleni. Enkä minä syö.

 Pidä minusta kiinni, älä anna minun horjua. Valtaa minut kokonaan. Minulla on ollut sinua niin ikävä, paholainen. Sinä saat minut tuntemaan itseni niin voimakkaaksi, niin ihanaksi. Niin kuolettavan täydelliseksi.

I can't let you hear my scream

Pää on sumea ja raskas.Keitän teetä ja unohdan olemisen, elämisen. Avaan tv:n ja uppoan mitäänsanomattomiin tyhjiin mainoksiin ja ohjelmiin. Kunhan ei vain tarvitse ajatella.

 

Neljän päivän jälkeen oksentamattomuuteni päättyi. Minä jatkan silti unohtamista vaikka pelkään kadottavani itseni. Ananasta ja raejuustoa, ehkä kiltintytön munakas lähipäivinä (sellainen joka tarttuu kiinni pannuun, koska en uskalla laittaa tarpeeksi rasvaa). En minä tarvitse muuta. Niin ja sitä teetä, tietenkin.

Devil Days

Katu on aivan yhtä tyhjä kuin minun pääni ja poltan tupakkaa ketjussa. Toivon voivani hävitä savuna ilmaan ja olen voimaton. Minun elämäni on pakkoa, tahtoa ja haluja joita tukahdutan parhaani mukaan. Olen vankina omassa kehossani.

Sinun kätesi tahraavat minua liukuen ihoani pitkin. Enkä minä siltikään lakkaa pyörittelemästä päivän syömisiä mielessäni. Mitä minä olen ilman piruja sisälläni, ilman ravintoarvoja, ilman sappinesteiden korventamaa kurkkua? Välillä yllätän itseni kyselemästä itseltäni, olenko olemassa. Kuka minä olen?

Tänään minä keskityn unohtamaan. Tule ja niele minut, yö. 

I'll give it a try

Minun on pakko edes yrittää päästä eroon tästä. Olen päättänyt rikkoa kaavojani, olen päättänyt kestää illan hämärät ja yön pimeyden syöverit. Minä aion herätä tästä painajaisesta ja huomata olevani olemassa sittenkin.

 Tunteet ovat kokoajan niin paljon kaikkea sekaisin. Haluan parantua, mutta samalla laihtua. Haluan olla tyhjä ja kevyt, siis nälkäinen, mutta samalla haluan ne kaikki ihanat maut ja ruoat. Haluan olla tyytyväinen itseeni, mutta samalla pelkään että vain huijaan itseäni.

Haluan vain olla. Olla minä, rauhassa itseltäni.

The day the whole world went away

Tämän on pakko loppua. Oksennan enää pelkkää verta.

Minua pelottaa. Käteni lähenevät taas sinistä ja yön varjot hiipivät kohti. Tänä yönä ne nielevät minut kokonaan.




Niin kaunista ja mustaa on veri.

The wave of pain

Niin paljon lupauksia ja toivoa tulevasta aamulla. Tiskasin ja kävin kaupassa. Kävin koulussa ja salilla. Olin kiltisti. Suunnittelin kaiken valmiiksi.

Silti mustat ja niin katkerat kyyneleet tipahtelelevat pöntön reunoille, kun kouristelen sen yllä. Minä itken ja kaon. En pystynyt edes yhteen päivään. Tämä kylmyys nielee minua koko ajan enemmän. Minua pelottaa.
Ja huomenna aloitan taas uudestaan. Taas puhtaalta pöydältä. Taas minä kiristelen hampaitani ja yritän hengittää normaalisti kun kuljen jääkaapin ohi. 

Minun on vain niin helvetin vaikeaa myöntää itselleni, että tarvitsen apua nyt ehkä enemmän kuin koskaan.  

Waiting for the end

Olen jälleen kerran oksentanut kurkkuni täysin hajalle. Vuorokauden ajan olen vain syönyt ja oksentanut ja nukkunut. Olisin halunnut kaupasta jäätelöä, mutta ahdistukseni ei sallinut minun mennä ulos. Söin kaakaojauhoa purkista ja tein vaniljakastiketta kaapin perältä löytämistä pusseista. Oksensin ja söin ja oksensin. Sulatin pakastimesta jäisiä ruisleivän paloja. Nyt olen enää niin tyhjä ja niin väsynyt. Niin lopussa.

Nyt voin vajota rauhassa takaisin pohjalle vihreän teen saattelemana. Ei minusta ole oikeasti mihinkään. Ei minua saa enää hoidettua normaaliksi mitenkään. Minä en enää oikeastaan elä, minä vain tapan aikaa. Enkä minä syö ruokaa, minä syön kaloreita.

Ja samalla tiedän olevani itsekeskeinen, lapsellinen, vitun pikkuprinsessa joka ei ilmeisesti koskaan saa tarpeeksi huomiota. Vihaan itseäni ja omaa saamattomuuttani.

Do you got what it takes ?

Minä vain oksennan kun en muuta osaa. Valvon öisin luvattoman pitkään ja nukun aivan liian myöhään. Olen yhteiskunta kelvoton ja eristäydyn kokoajan vain enemmän vaikka kuinka yritän välttää sitä. Ihmisten näkeminen ei vain huvita. Haluan hautautua sänkyyni ja juoda yksin teetä. Haluan elää vammaista elämääni ilman häiriötekijöitä. Vain minä ja ruoka.

 Ja samalla minä toivon enemmän kuin koskaan, että voisin itkeä ja purkaa tämän paskan sisältäni. Puhua ja saada halauksen, toivon tulevasta ja kaikki järjestyy -alkuisia lauseita. Vaikka ne eivätkään pitäisi paikkaansa.
Sen sijaan puren kieleeni ja kerron korukielisiä lauseita siitä, miten koulu menee hyvin ja välttelen vaikeita aiheita.

Aamulla olen taas vahva. Tai siis sitten kun herään. Iltapäivällä siis.

Talking without speaking

Tänään minua ei ole. Herään vessan lattialta humalassa. Kompuroin kotiin ja ostan cocista jota en uskalla juoda. Juon vihreää teetä ja inhoan itseäni. Pääni on raskas ja laskuhumala tykyttää otsassa. Paljonko join? Mitä eilen tapahtui?

Eksyn yhä humalassa vaa'alle joka huutaa viittäkymmentä kiloa ja ivaa minua. Karuselli päässäni ei suostu loppumaan ja yöllä syödyt suklaamurot jotka pilasivat ketoosini tekevät minut hulluksi. Puhelimeni lokitiedot ovat viimeinen niitti arkkuuni ja rukoilen, etten puhunut liikaa kenellekään.

On niin musertavaa tietää, etten pääse itsestäni koskaan eroon.

Sick of being sick

Tänään syöminen ahdistaa. En ole tottunut siihen, että voin syödä mahani täyteen ja pitää kaiken sisällä. Lasken varmuuden varalta hiilihydraattien lisäksi myös kaloreita. Ja proteiineja. Rasvoja en laske oman horjuvan mielenterveyteni rippeitteni säilyttämiseksi. En ole käynyt vaa'alla miljoonaan vuoteen (en ainakaan kahteen päivään) ja tämä on kolmas päivä kuivilla. Oksentamisesta siis.

 Olo on rasvainen. 

 Kurkku on vieläkin aivan hajalla. Se on varmasi taas tulehtunut. Ja se on vereslihalla olevan kurkunpään vika. Mikä taas on oksentamisen vika. Inhoan tätä.

Saanko esitellä rakkaan harrastukseni: ruoasta niuhottaminen.

Itseeni ja koko maailmaan täysin turhautuneena ja äärimmäisen vittuuntuneena päätin tänään aloittaa karppaamisen uudestaan. Totean sen nyt parhaimmaksi päätökseksi vähään aikaan. 

Turhaudun valmissalaatti hyllyn luona ruokakaupassa. Kaikissa on joko perunaa tai makaronia tai kanaa. Hypistelen ja tutkailen niitä ja vertailen ravintoarvoja. Lopulta luovutan ja päätän ostaa pelkkää tofua. Niitäkin löytyy ainakin neljää eri lajia. Ja niistä puuttuu ravintoarvotaulukot.

Kaupassa käynti on vain niin hyvin, hyvin vaikeaa minulle. Olen yrittänyt opetella sitä, mutta aina tuntuu kuin ihmiset tuijottaisivat minua halveksivasti: tuokin läski ruokaa ostamassa. Lisäksi tuntuu turhalta tuhlata rahaa ruokaan ja kalorit/hiilihydraatit/proteiinit/rasvat on tarkistettava jokaisesta tuotteesta erikseen jollen muista niitä ulkoa. Ja yleensä minun on pakko tarkistaa vaikka muistaisinkin.

No pain, no gain

Juon vettä suurin kulauksin ja se maistuu pahalta. 2 isoa lasillista. Mahassani hölskyy ja minulla on huono olo. Enkä minä syö. Minua etoo ja pyyhin eilisen pois mielestäni. Söin kahden päivän edestä ja siksi kärsin siitä nyt. Ei tekoja ilman seurauksia.

Valaisen kurkkuani lampulla vain todetakseni että kyllä, se on taas paskana. Tiedossa siis ainakin 3 päivän tauko oksentelusta. Kylmyys humahtaa vatsaani, kolme päivää.. Tuijotan tyhjästi eteenpäin. Se on pitkä aika, itseasiassa en edes jaksa muistaa milloin viimeksi olisin pystynyt niin pitkään taukoon. Puren kynsiäni hermostuneesti. Pakko pystyä siihen.


Toisinaan yllätän itseni miettimästä sitä, miten voin olla varma että light limsoissa ei ole kaloreita? Niissä kyllä lukee niin, mutta voiko siihen luottaa? En uskalla nykyisin juoda kovin usein colaa juuri tämän takia. Tunnen itseni hieman vainoharhaiseksi, mutta en vain luota makeutusaineisiin. Niinkuin en mihinkään muuhunkaan hyvältä maistuvaan.

Steal it back

Vaakaa huutaa minulle aamulla tasan viisikymmentä kiloa. Viisikymmentä pilkku nolla. Minä tuijotan sitä tyhjästi ja ilmeettömästi ja tiedän, että se on viimeinen kerta elämässäni kun painoni alkaa numerolla viisi.

Kulissit alkavat sortua, olen ollut liian hiljaa liian kauan. Vihannut peilikuvaani äänettömästi ja hymyillyt tyhjää hymyä. Minä rajaan silmäni mustaksi ja murjotan taas. Sivuutan tyynesti huolestuneet katseet kun leikkaan hiukseni pois. Minä en elä täällä teitä varten.

Its left unspoken

Jokin on muuttunut. Sinun kosketuksesi tuntuu likaiselta. Minä olen likainen. Mielessä vilisevät kuvat lyyhistävät minut lattialle. Siitä on aikaa jo yli 2 vuotta. Minä olen jo unohtanut sen. Sulkenut pois itsestäni, se en ollut minä jolle se tapahtui. En minä voi ruveta nyt muistamaan. Kuvat vilisevät verkkokalvoilla saaden ihoni kananlihalle. Oksennan yhä uudestaan ja uudestaan. Ei minuun jää jälkiä, ei traumoja, ei muistoja. Ei pitäisi, mutta silti...

Se on tämän ahdistuksen vika, se kaivaa minusta esiin hirveimmät muistoni ja pakottaa minut katsomaan niitä uudelleen ja uudelleen.  Hengitän raskaasti vessanpöntön yllä. Minä en halua muistaa. Raateleva tunne sisälmyksissä. Päästäkää minut pois täältä. 

Myöhemmin saan haavat tyrehdytettyä ja käperryn lakanoiden sisälle. Minun täytyy vain unohtaa.

Fuck my life

Miten säälittävältä ja nurkkaan ahdistetulta sitä itsensä tunteekaan, kun yllättää itsensä oksentamasta omassa huoneessaan purkkiin musiikin soidessa täysillä samalla. Bassot kumisevat ja rummut hakkaavat sydämeni läpi tunkeutuen minuun. Miten säälittävää, miten naurettavaa. En voinut oksentaa vessassa, koska äiti on kotona. En myöskään voinut olla oksentamatta. Minua hävettää. Niin paljon.

Tämä ahdistus syö minua elävältä ja tappaa ihmissuhteeni. Se herättää minut öisin vihaamaan itseäni ja kuorii hymyn kasvoiltani. Se saa minut hakkaamaan ja ruhjomaan itseäni, se ei anna armoa yhdellekään virheelle. Jos en ole täydellinen, en ole mitään. Eikä minulla ole ihmisarvoa.

Ennenkuin huomasinkaan, olin jo korviani myöten uudestaan tässä samassa paskassa josta olevinaan taistelin monta vuotta pois.
 

Better, back together

Vaaka hymyilee aamulla 600grammaa vähemmän kuin eilen ja minä olen onnellinen. Minun ei tee mieli ruokaa. Minun on hyvä olla näin. Niin hyvä.

Suljen itseni teekupin ympärille ja unohdan. Ei ahdistusta, vain sopiva seesteinen kylmyys. 
Tänään minä olen.
Olen olemassa.

Ihana päivä. Ihana keveys.

Feeling like a failure

Jouduin lopettamaan paastoni. Yksinkertaisesti siitä syystä, että minulle tuli järjettömän huono olo ja silmissäni sumeni tein mitä tahansa. En siltikään ole syönyt tänään muuta kuin aamupuuron, yhden annoksen pussikeittoa ja muutaman mandariinin. Minä olen valmis tekemään mitä tahansa, että vaaka lopettaa inhottavien numeroiden kiljumisen. Haluan, että peilikuvani myötäilee sitä mitä haluan olla. Ja että luuni ovat helposti tunnusteltavissa, niin että ne kuultavat ihon läpi. Piirtyvät esiin tämän kaiken ylimääräisen keskeltä.

Niin paljon aikaa kulutettavana. Niin paljon matkaa. Eikä minua pysäytä mikään.

When nothing is enough

Day 2
Pääsen koulusta kotiin ja nukahdan sängylle, heräilen pienissä pätkissä, mutta pysyn silti horteessa enkä jaksa nousta ylös kuin vasta kolmen tunnin päästä. Heikotus ja väsymys alkaa jo tuntua. Ruoka ei siltikään ole vaihtoehto, ei edes pussikeitto. Mieltäni kirveltää liikaa aamuinen numero vaa'assa. Herkuttelusta pitää maksaa hinta. Possu.

 Eilinen meni aivan mahtavasti. Mikään ei houkuttanut, mikään ei murtanut minua. Tiesinhän minä, että pääsen takaisin tähän tyhjyyteen. Pussikeittoihin turvaudun vasta perjantaina tai lauantaina, huomenna on nimittäin vapaapäivä eikä minun tarvitse pelätä pyörtymis vaaraa julkisilla paikoilla.

Confused deep inside

Day 1

Minä en taivu tähän, en alistu aistieni vietäväksi. Minä en ole heikko ihminen. Olen vahva, voimakas ja kaunis. Niin paljon kauniimpi päivä päivältä. Niin kauan, kun vain en syö. Ruoka on jokaikisen ongelmani juuri. Se tekee minusta pahan ja ahneen. Kyltymättömän. Minun on niin paljon parempi olla ilman sitä. Ahdistus on poissa ja rakastamani tyhjyyden tunne tekee paluutaan.

 Voisin ylistää laihuutta niin paljon ja niin kauan, että siitä saisi monta sivua. Siksi jätänkin asian sikseen ja keskityn siihen olennaiseen huomioon minkä tajusin tänään: Viimeisen kerran minulla oli menkat marraskuussa. En muista olivatko ne puolivälissä kuuta vai alkukuusta, mutta sen jälkeen niitä ei ole näkynyt. Raskaanakaan en tietääkseni ole, vaikka ehkä siltä saatan välillä näyttää. Ei tämä minulle ole uutta, enkä jaksa enää edes kantaa huolta asiasta. Eniten minua vain ihmetyttää se, miten ne loppuvat jo tässä vaiheessa ? Massaahan minulla on vielä vaikka muille jakaa..

Antakaa minun olla ei mitään. Annan tyhjyyden niellä minut kokonaan, ei minua luotu kestämään tässä maailmassa.
Musta veri läikkyy lakanoille, kun paperinohut ja valkea ihoni taipuu terän edessä. Minä niin vannoin, etten enää ikinä tekisi tätä. Ja silti, en voi olla ihailematta sen kauneutta. Niin mustaa se on. 


Todellisuus hätkähdyttää minua taas, kun haavat eivät tyrehdykään.

Todellisuutta pakoon

Päätin aloittaa pussikeitto-tee paastoni uudestaan. Ja kestää sitä tällä kertaa koko viikon.

 Sinun kauniit sanasi eivät riitä minulle. Haluan enemmän, haluan laihuuden ja tyhjyyden. Haluan olla ilmaa kevyempi ja niin pieni.

Etkä sinä kuitenkaan minua enää lihavana rakastaisi vaikka kuinka niin vannoisit.

Tell me that you need me

Sinä liikutat sormiasi minun kylkiäni pitkin ja kerrot, että kelpaan. Että olen täydellinen. Sinä ikävöit minua päivin ja öin, etkä saa minua pois ajatuksistani. Tämä kaikki menee juuri niin kuin minä suunnittelinkin, sinä olet ihastunut. Aivan niin kuin kaikki muutkin tähän mennessä. Ja minä pysyn silti jääkylmänä. Tunteettomana. 

 Älä pelkää, en minä sinua satuta tai revi rikki. Minä vain nautin ihailustasi. Ja annan itseni vain sinulle. Minä tarvitsen sinua näihin synkkiin öihin, jotka uhkaavat niellä minut kokonaan.

Jos vain voisin, minäkin rakastaisin sinua.