Away from me

Aamu alkoi lupaavasti. Söin aamupalan joka pysyi kohtuullisena (340kcal). Kaikki meni täydellisesti kunnes tuli iltaruoan aika. Olen oksentanut koko illan. En vain pysty pitämään ruokaa sisällä jos maha on täysi. 

Tämä valehtelu on niin kuluttavaa. Aina kun äiti tulee kotiin niin mä pelkään, että se huomaa jotain. En toivo, että kukaan luulee että bulimiassa on mitään kivaa/hohdokasta. En osaa käydä kaupassa, mun syömiseni määrää kalorit ja se onko mahdollista oksentaa, lasken syömisiäni ja ajattelen ruokaa 90% päivästäni. Mietin aina, olisiko jokin asia mennyt toisin jos olisin laihempi tai olisinko voinut sittenkin selvitä ilman sitä jogurttia jne. En voi syödä jos olen ainoa porukasta jolla on ruokaa, en myöskään kykene syömään jos joku katselee samalla. Pyrin olemaan asennoissa jossa tiedän näyttäväni laihemmalta. Pyrin syömään vain silloin kun olen yksin, että voin oksentaa eikä kukaan näe miten paljon syön.
Kaikki edellä mainittu on minulle aivan normaalia ja joka päiväistä. 

Kurkkuani korventaa vieläkin oksennus.
Elä sen kanssa minä hoen.
Et pääse sitä karkuun
et ikinä.


Ja minä rakastin ja palvoin itseäni
kun keksin pimeän puoleni.
Rakastin ja palvoin,
kunnes se nielaisi minut
kokonaan.

Syö tunteeni 
kaikki se ihmisyys
mitä minussa on jäljellä.
Kun punainen muuttuu
lopullisesti siniseksi
on sinun työsi tehty.