Hiljaiseloa ja kaiken opitun unohtamista. Yrityksiä olla laskematta kaloreita ja oksentamatta suihkussa niin ettet voi kuulla sitä. Takaisin luisumista, ruokapäiväkirjan aloittamista aina uudelleen, ruoan punnitsemista vaa'alla.
Ulkona paistaa aurinko ja minä olen jo nyt hereillä. Voisin mennä kävelemään niin kuin kuka tahansa ja siristää silmiä kun aurinko häikäisee. Ehkä menenkin.
Vuosi sitten olisin vain tehnyt lihaskuntoa sälekaihtimet kiinni.
Hei! ♥ Sait minulta Liebster-haasteen: http://im-not-bulletproof.blogspot.fi/2012/07/liebster.html
VastaaPoistaHei, eksyin blogisivullesi kai vahingossa, mutta en kirjoitustesi vakavuuden vuoksi voi olla kommentoimatta! Olen jo 30-vuotias nainen, jolla oli pitkäaikainen syömishäiriö 18-25 vuotiaana. Syöminen ja syömättömyys hallitsi elämääni täysin. Jotenkin kuitenkin onnistuin saamaan muuta sisältöä elämääni, syömisestä tuli hitaasti vain elämän edellytys. Nyt suhtaudun ruokaan terveemmin kuin valtaosa naisista. En laihduta, syön kohtuudella, syön hyvää ruokaa, josta annan itseni nauttia täysin! Tunnistan mainitsemasi itsekritiikin, joka varmasti osittain edisti oman syömishäiriönikin kehittymistä. Ymmärrän nyt, että itsekritiikkini on enimmäkseen aiheetonta, mutta joudun muistuttamaan itseäni siitä päivittäin. En usko että pakkomielteinen ihminen pääsee eroon luonteenpiirteestään, mutta olen löytänyt elämääni muita pakkomielteitä kuin itseni kiduttamisen. Kuuntelen mielelläni, jos haluat purkautua, tai kysyä jotain (karalinka at yahoo.com)!
VastaaPoista