Ulos kylmään, kävele, kävele, kävele. Kuluta itsesi pois.
Kylmät vereslihalla olevat kädet. Terveydenhoitaja kysyy, onko minulla kissa kun olen niin raavitun näköinen. Olen kylmä ja tyhjä, hymyilen tyhjää pirteää hymyä. Kaverilla on kissan pentu. Kuka tietäisikään, että lähes kynnettömillä sormilla saa aikaan tätä. Tungen kylmät sormet hupparin alle lämpiään ja painan kynnen rippeet lihaan ja puristan. Raahaan niitä pois päin ja tunnen tihkuvan haalean veren ja vihan joka kuplii siellä jossain syvällä rikkinäisen ihoni alla.
Suussa maistuu veri. Ahdistus hyökyy päälle ja oksennan sappinesteitä ja yritän kakoa sisälmyksiäni ulos. Hakkaan ja raavin itseäni.
Kun se vihdoin laantuu minä vain istun lattialla ja tuijotan tyhjää. Sytytän tupakan ja olen hiljaa. Kaikki on tyhjää. Minulla on kylmä.
Vaaka vilauttelee minulle pitkän aikaa piilossa olleita numeroita. 4kiloa pienempiä kuin mitä pahimmillaan, mutta silti vielä isoja. Suunta on kuitenkin mennyt takaisin alaspäin ja minä päästän suupieliin pienen hymyn kareen. Antakaa minun vajota tähän takaisin, antakaa minulle takaisin talvi ja se horros mikä hymyilee salaa painoa tarkistaessa eikä anna syödä.
Eilen join ensimmäistä kertaa teetä kesän jälkeen ja lämmitin kohmeisia sormia kupin reunoja vasten. Aivan niin kuin silloinkin, kun olin vielä laiha.
Yöllä humalaisia puheita ja kysymys "Paljonko sinä sitten haluaisit painaa että riittäisit itsellesi?" ja hämmentynyt vastaus "En tiedä, en kai mitään. En minä halua olla minkään painoinen, en minä halua olla mitään. Tai ainakin niin laiha kuin mahdollista jos ei mitään ei ole mahdollista."
Aika kuluu ja ihmiset muuttuu, kaikki paitsi minä. Yksi iso makaroonilaatikko vessan pöntössä oksennuksena ja minä lattialla. En vastaa puhelimeen enkä viesteihin, en halua olla, en halua näkyä. Niin monta kertaa vannoin taas, että olen enemmän, että edes yksi oksentamaton päivä.
Sinä synnyit bulimikkona ja bulimikkona sinä jumalauta myös kuolet. On heikkoja päiviä jolloin tuntuu kuin leijuisin jossain muualla maailmassa, jossain missä ei ole ruokaa ja on päiviä kun kaon verta vessan pönttöön. On päiviä kun tuijotan peilistä huumeisia pupilleja ja on päiviä kun nukun vielä illallakin humalaista unta. Minä yritän roikkua koulussa ja hoidossa ja päihdeklinikalla mutta minun elämässäni ei ole enää unirytmiä tai jotain pientä ääntä pään sisällä mikä käskisi lopettaa tai sanoa ei.
En tiedä edes miksi pidän tätä blogia. Ehkä ollakseni varoittava esimerkki. Siitä, miten syvällä se pohja voi olla kun menettää otteen. Tai siitä, ettei koko pohjaa edes ole. Sitä vain menee syvemmälle ja syvemmälle.
Minä vain katselen vierestä maailmaa ja kuuntelen terapeuttia joka sanoo että olen ollut niin kauan sairas että en enää edes itsekään tajua miten huonossa kunnossa olen. Kaikkeen kai tottuu.
20kiloa ennen kesää. Se on mahdollista, kun uppoan tyhjään arkeen. Aamulla ylös, kouluun, ole koulussa, tule koulusta, ole, ole, ole, älä syö. Laske tunteja ja minuutteja siihen keitto lautaselliseen ja sen jälkeen oksenna sekin. Tyhjät silmät ja lasinen katse. Kaikki ne uhratut ihmissuhteet. Sulje silmät ja sano äidille, että et tule käymään. Siellä on taas ruokaa ja se on taas leiponut.
