A flower doesn't think of other flowers, it just blooms

Ulkona sataa ja on pimeää, aurinko ei ole noussut vielä. Se muistuttaa minua siitä miten ennen pidin talvesta, tai en niinkään talvesta vaan pimeästä. Kylmähän minulla oli aina, riippumatta vuodenajasta, koska elin jatkuvasti säästöliekillä. Halusin kadota pimeään ja olla näkymätön, tulla esiin varjoista sitten joskus kun olisin ollut "tarpeeksi laiha". Sitä ei olisi tapahtunut ikinä.
Paljon on muuttunut parissa vuodessa, olen herännyt siihen vasta aivan lähiaikoina. Vaikeaa oli oppia, että muihin ihmisiin on ok tukeutua. Että aina ei tarvitse pärjätä yksin. 
Tarkemmin ajateltuna kaikki oli vaikeaa. Ainaisen laihdutuksen lopettaminen, liian pienien vaatteiden ostaminen (Ks. tavoite farkut ja "parin kilon päästä täydellinen"), tasaisen ruokailurytmin opettelu (Syökö normaalit ihmiset 3 vai 4 tunnin välein? Voiko omaan nälkään luottaa?), oksentamisen lopettaminen ja sitä kautta pakollisen lihomisen hyväksyminen. Vaikeaa.
Poltin pilveä hyvin pitkään vielä senkin jälkeen kun aloin parantua. Se vaikeutti paranemista, koska aina polttaessani minun oli pakko ahmia ruokaa. Se johti lihomiseen ja ahdistukseen. Ja laihduttaa minä en saa. Enää koskaan. Sitten sain töitä ja huumeiden käyttö piti lopettaa. Onneksi. Nykyään yritän vain elää, normaalisti, suht terveellisesti. Syön n.1800-2000kcal päivässä. Se laihduttaa hyvin hitaasti paranemisprosessissa kertyneitä kiloja ja sitten lopulta joskus lopettaa ja siihen minä jään. En aseta paino tavoitteita, vaan jään siihen painoon mikä sallii normaalin syömisen.

Kaksi ja ylikin vuotta myöhemmin

Minä olen eri kaupungissa, töissä, elossa. Minulle oli toivoa. Toivo ei ollut helppoa. Mutta minä tein sen. En vieläkään pysty syömään tuntemattomien ihmisten kanssa, mutta minä olen silti jotain. Jotain muuta kuin sängyn pohjalla makaava mytty. Minä nauran, oikeasti, enkä vain muita rauhoittaakseni.

Voisin olla katkera, mutta joskus pohjalla käymällä saat ponnistettua ylemmäs kuin koskaan.