Enkä minä muutu. Lääkitystä ei ole enää, se ei toimi ja minä lopetan sen ja minä hukun iltaisin joko päihteisiin tai ahdistukseen.
Rapistelen lääkepakkauksia kaapissa ja tiedän että niitä voisi olla tarpeeksi.
Kuljetan sormea veitsen terän pinnalla kun teroitan sitä.
Lopetan parvekkeella käymisen ja rupean polttamaan sisällä etten putoaisi alas.
Ajan autoa ja jokainen mutka ja rekka pelottavat.
En uskalla enää poistua ulos kuin pakon edestä. Näen ajatuksissani pääni sisällä miten käy, jos yhtäkkiä lipsahdan, jos kokeilen mitä "Mitä jos.." ajatukset ehdottavat. Nään sen kaiken, savuavan peltisen kasan, sen kaiken veren mikä minusta mahtuisi ulos, asvalttiin pysähtyneen tytön ja sängyssä makaavan, hengittämättömän rauhallisen unen.
Ketä mitä yritän oikein huijata, että minulla joskus muka rupeaisi menemään paremmin? Ei minulla rupea.
