Ei ole väliä mitä se jokin on, kunhan sitä on paljon

Ravitsemusterapeutti ojentaa minulle ateriasuunnitelman ja 30 euron laskun. Minulla ei ole varaa maksaa laskua ja noudatan ateriasuunnitelmaa 3 päivää. Minä haluan pois, en osaa enää kuin juoda ja poltella. Ei yhtäkään lääkärillä käyntiä ja minut siirretään kuvataide terapiaan. Tujotan tyhjiä papereita ja haluan repiä kaikki, miksi tämä ei onnistu? Miksi en pysty edes pitämään tilannetta yhtä pahan samalla kun se syöksyy koko ajan pahemmaksi? En mene kouluun ja en tee edes töitä. Minä en pysty, ovi ei aukea, pelkään ulkomailmaa. 

 Tämä on viimeinen blogi merkintä. Minä tiedän kaiken mitä pitää tehdä, minä tiedän kuinka kuolla. Minä en epäonnistu, en tyri, olen kerrankin onnistujien joukossa. Minä saan rauhan. Rauhan tältä elämältä johon onnettemuuteen olin syynä vain minä. Minua ei ole enää, ei enää epäonnistumista, ei sisintä eikä ulkokuorta. Ei enää värien etsimistä, kun maailma ei ole enää edes mustavalkoinen värejä ei tarvitse. Minä valitsen puolen minuutin vaikustusajan ja ikuisen tyhjyyden. Minä en ole en ole en ole enää.

Kiitos lukijoille.